Moro

Sammon keskuslukion viestintälinja perusti vuoden 2012 helmikuussa oman etätoimituksensa, joka mm. tekee yhteistyötä Moro-lehden kanssa tuottaen juttuja sen verkko- sekä printtilehtiin. Toimituskunta koostuu tällä hetkellä viestinnän kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Etätoimituksen toimintaan ovat tervetulleita osallistumaan kaikki kiinnostuneet Sammon keskuslukion opiskelijat.

– arkistoidut jutut – 

Lukiossa ei kiusata

”Tunnetko olevasi kiusattu?” ”Oletko nähnyt kiusaamista koulussasi?” ”Oletko kiusannut muita?” Kyllä vai ei? Entä jos kyllä?

Lukion toisen vuoden opiskelijat täyttävät lomaketta, jossa käsitellään sitä samaa ikuista asiaa – kiusaamista. Kaikki tapahtuu nimettömänä ja jokainen voi vastata rehellisesti. Toinen kysymys onkin, vastaavatko kaikki rehellisesti ja jos vastaavat, onko siitä yhtään mitään hyötyä.

Peruskouluissa on nähty monenlaisia tapoja kiusaamisen vähentämiseksi: oppitunneilla puhutaan, mitä tehdä jos näkee kiusaamista ja monet opettajat yrittävät puuttua koulun aikaiseen kiusaamiseen. Vaikka kaikkea kiusaamista on mahdotonta pyyhkiä pois lasten keskuudesta, asiasta puhutaan ja sitä yritetään vähentää. Mutta mitä tapahtuu, kun edetään elämässä eteenpäin ja siirrytään vaikkapa lukioon?

Kyllä he pärjäävät. Kyllä he osaavat kunnioittaa toisiaan. Kyllä he tulevat toistensa kanssa toimeen. He ovat jo melkein aikuisia. Yhdeksän vuoden kiusaamisen kitkeminen pois nuorten keskuudesta loppuu nuorten siirtyessä toiselle asteelle. Kyllä he hymyilevät kun joku kerran vuodessa mainitsee kiusaamisen olevan lukiossa olematonta.

Kiusaaminen ei aina vaikuta ihmiseen, etenkään iän karttuessa, mutta edetessä tiettyyn pisteeseen saakka se voi tuhota koko elämän. Pienen virheen tehtyään ihmiselle voidaan nauraa ja muutaman kerran muistuttaa tapahtuneesta vitsin muodossa, eikä se hänen elämäänsä vaikuta. Kuitenkin kun asiasta muistutetaan useamman kerran, tai asiaa paisutetaan koko ihmisen tuttavapiirille, se alkaa vainota, syövyttää pikkuhiljaa alitajuntaa jättäen jäljelle ahdistusta.

Lukiossa ihmiset tietävät hyvän maun rajan. Lukiossa ollaan sivistyneitä.

Monissa lukioissa järjestetään lyhyitä tuokioita, joissa ryhmänohjaaja ja lukioryhmä kokoontuvat yhdessä puhumaan koulussa tapahtuvista asioista. Eri vuosiasteilla puhutaan eri asioista: lukion ja peruskoulun eroista, vanhojentansseista ja lopuksi yo-kirjoituksista sekä jatko-opiskelusta. Ei kiusaamiselle ole aikaa, ei ketään enää kiinnosta kiusata muita. Näin ainakin opettajat ja suurin osa opiskelijoista ajattelee.

Kiusaamista tapahtuu koko ajan, oli kyse peruskoulusta, lukiosta tai jopa työpaikasta, mutta vain ala- ja yläasteella kiusaamisesta puhutaan ennen sen tapahtumista. Kun lukiossa joku opiskelija joutuu vaihtamaan koulua nöyryytyksen tai fyysisen kiusaamisen takia, siitä mainitaan vasta tapahtuman jälkeen. Ja tietenkin, koulua vaihtava opiskelija on se kiusattu, ei kiusaaja. Lukioon on tultu oppimaan ja sivistymään, mutta mitä tämä opettaa ja kertoo sivistyksestä? Ei kartoiteta ongelman juurta, vaan siirretään ongelma pois omasta oppilaitoksesta, pois omien silmien alta.

Nimettömään kyselyyn kiusaamisesta vastataan joka kohtaan kyllä: ”Olen kiusattu, olen nähnyt kiusaamista, olen kiusaaja.” Tarkoittaako tämä, että koulu oikeasti ottaa ohjat käsiinsä, auttaa kiusattuja ja puhuu kiusaajien kanssa? Ovatko kiusaajan synnit anteeksiannettuja kun hän nimettömänä myöntää kiusaavansa? Ei, sillä yksi vastaus on vain yksi tuhannesosa prosentista, joka lisätään Excelillä tehtyyn taulukkoon ja lähetetään johonkin. Sitä ei näytetä opiskelijoille, heille ei tuloksia kerrota. On järjetön ajatus, että opiskelijat pitäisivät silmiään auki kiusaamisen varalta jos he tietäisivät sen olemassaolosta.

Lukiossa ei kiusata. Ei ainakaan näkyvästi.

Eeva Pitkänen

Mikään ei ole enää hyvin 

Nykyajan suomalaisten luonteeseen on vakiintunut yksi piirre – valittamisen helppous. Ihmiset eivät ole tyytyväisiä enää edes arkipäiväisiin asioihin, vaan jokaisesta pienestäkin poikkeamasta keksitään valitettavaa.

Sosiaalisen median aikakaudella valittaminen on yhä helpompaa. Ei tarvitse kuin kirjoittaa Facebook-päivitys siitä, kuinka joku oli laittanut biojätteitä sekajätteen joukkoon, tai kuinka kaupasta olivat Domino-keksit loppuneet. Päivitys saa varmasti paljon huomiota ja ihmiset kommentoivat innokkaasti omia valituksen aiheitansa. Ihmiset tuntuvat innostuvan enemmän negatiivisista päivityksistä kuin positiivisista.

Aikaisemmin ihmiset olivat myös tyytyväisiä naapureihinsa. Ei haitannut, vaikka naapurissa lapsi itki kaiket päivät tai remonttia tehtiin kaksi viikkoa putkeen aamusta iltaan. Nykyään niin kutsutut naapurisodat ovat arkipäivää ja jokaisesta taloyhtiöstä löytyy vähintään yhdet naapurit, jotka valittavat kilpaa toisillensa pienimmistäkin asioista.

Varsinkin kerrostaloissa naapurityytymättömyys on yleistynyt. Rappukäytävät ovat täynnä kirjeitä siitä, kuinka jostain kuuluu liikaa meteliä, jossain ollaankin jo liian hiljaa ja jonkun koirasta irtoaa liikaa karvaa rappukäytävään. Myös sosiaalinen media on täynnä kuvia valituskirjeistä ja siellä ihmetellään julkisesti joidenkin toimintaa. Internetissä on helpompi tuoda yksittäiset ihmiset valokeilaan ja arvostella heidän toimintaansa.

Kysymys kuuluukin: miksi ihmiset valittavat enemmän eivätkä siedä sitä, että naapurista kuuluu vähääkään ääntä? Nykyajan modernisuus ja hienous ovat muuttaneet ihmisistä liian vaativia. Enää ei ymmärretä sitä, että lapsi saattaa itkeä, eikä se välttämättä lopu, vaikka kirjoittaisi sata kirjettä siitä, kuinka itku häiritsee. Ihmiset ajattelevat liikaa itseään ja omaa viihtyvyyttään. On myös paljon tapauksia, joissa valitetaan muiden tuottamasta metelistä, kun omasta asunnosta kuuluu kaikkein eniten meteliä.

Kerrostaloissa äänet pääsevät helposti asunnosta toiseen, ja jokaisen kerrostaloon muuttavan pitäisi ymmärtää se. Ne jotka eivät ymmärrä aloittavat valituksen ja sitä kautta syntyy valituskierre.

Tällaiset ihmiset ovat varmasti yksi syy siihen, miksi kaikkien valitus on lisääntynyt. Kun internetissä nähdään, että muutkin ovat valittaneet koetaan, että voidaan itsekin valittaa asiasta kuin asiasta – olivatpa ne kuinka normaaleita tahansa.

Ihmisten täytyisi ottaa itseään niskasta kiinni ja opetella ajattelemaan myös muita, eikä pelkästään omaa onneaan. Kauppiaat varmasti ovat pahoillaan siitä, että Domino-keksit ovat loppuneet suuren kysynnän vuoksi, ja huononäköinen naapuri ei varmasti ollut huomannut laittavansa biojätteet sekajäteastiaan.

Asiat voisivat olla huonomminkin, joten kaikkien tulisi olla tyytyväisiä siihen, miten asiat täällä Suomessa on. Valittaminen on oikeasti tarpeellista vain harvoin, ja ihmisten tulisi ymmärtää se mahdollisimman pian ja nauttia elämästään ilman, että pienet asiat häiritsevät.

Jessica Laine

Tavallisesta Tanelista taidokas tekijä

Kitaran kansi kolahtaa heleästi, kun nostan rämpyttimen polvelleni uutta harjoituskierrosta varten. Taito on ollut työn alla viimeisen vuoden ja tulokset alkavat pikku hiljaa näkyä, kun soitan muutaman sävelen ja sivuan nuottikirjaa. Sormissa koskee, mutta en anna sen häiritä, onhan se osa kokemusta. Akustinen kitara herää eloon, kun alan soittaa tuttua tunnaria ja vihdon menemään kielillä.

Jokaisella on elämässä omat syynsä opetella uusia taitoja. Joskus ne oppii vahingossa, usein jonkun toisen voiman alaisuudesta kuten vanhempien maksamista tunneista tai palavasta halusta tai vain omasta tarpeesta oppia. Muutamia opittavia taitoja voivat olla esimerkiksi ohjelmointi tai suomalaiselle tuttavallisemmin jääkiekko.

Cristiano Ronaldon sanoin, “Lahjakkuus ei ole mitään ilman kovaa työtä”. Jokaisella on lahjoja johonkin, mutta se lahjakkuus menee hukkaan, ellei sitä työstä ja ammenna. Tietenkään ei pidä yrittää puristaa joitain taitoja paremmiksi, jos ne eivät millään ala sujua. On parempi osata vähän kaikkea kuin olla mahtava vain yhdessä asiassa. Tärkein muistettava asia on kuitenkin kokeilla vähän kaikkea, jos vaikka se mieleinen juttu löytyisikin lopulta jota voi kehittää eteenpäin.

Useat taidot ovat verrattavissa toisiinsa ja yhden oppiminen voi helpottaa toisen hankkimista. Muun muassa kielissä useilla kielillä on yhtäläisyyksiä joiden avulla yhden kielen oppiminen auttaa toisessa. Tästä esimerkkinä vaikka skandinaaviset kielet kuten Ruotsi, Norja ja Tanska. Myös urheilussa vaikkapa käsi–silmä-koordinaation kehittäminen yhdellä lajilla edistää tuloksia toisessa.

Näille puuhille voi olla välillä vaikea löytää aikaa harjoittaa, ja on hyvä pitää asioilla tärkeysjärjestys. Opiskelut tai työt mahdollisesti menevät harrastusten edelle ja aina kaikkeen ei vain yksinkertaisesti löydä aikaa. Taitoja voi tällöin yhdistellä ja kehittää useampaa samaan aikaan. Esimerkkinä voi kirjoittaa aineen toisella kielellä, jolloin yhdistyy kirjoitus- ja kielitaito.

Taitoja on aina hyvä olla hieman joka alalta, ja niissä ei tarvi todellakaan olla mitenkään maailmankuuluja, että niistä mitenkään hyötyisi. Niiden omaaminen myös näyttää hyvältä ansioluettelossa kun sen kokoamisen aika sitten tulee. Niin ja joillain taidoilla voi tehdä vaikutuksen tuttaviin, läheisiin tai vaikka omaan esimieheen.

Elias Peteri

Valintana tulevaisuus

Lapsesta lähtien olemme saaneet vastata kysymyksiin tulevaisuuden ammattihaaveistamme. Aluksi vastaaminen olikin todella helppoa, kun sai vain sanoa sen omasta mielestä kivan ammatin. Nyt se ei ole enää niin yksinkertaista, sillä todellisuudessa vain harvat voivat oikeasti olla prinsessoja tai astronautteja.

Kun lähdemme valitsemaan tulevaisuutemme ammattia, on tärkeää ottaa huomioon palkka, työllistymistilanne ja opiskeluun vaadittavat asiat. Samalla olisi myös tärkeää valita sellainen ammatti, jossa viihtyy ja jossa pärjää. Kun yrittää täyttää kaikki nämä kriteerit, muodostuu ammatinvalinnasta todella vaikea operaatio, eivätkä asiaa auta yhtään ympäristön muodostamat odotukset ja paineet.

Peruskoulun jälkeen nuoret valitsevat jonkin ammattikoulun alan tai lukion. Lukiota mainostetaan opiskelijoille paikkana, jossa on aikaa vielä miettiä tätä valintaa. Loppujen lopuksi tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä ainevalintamme lukiossa määrittelevät jo osaltaan tulevaisuutemme uramahdollisuuksia. Heti ensimmäisten jaksojen aikana nuoren pitää tietää, mihin aineisiin hän syventyy ja mihin ei. Mahdollisuus opiskella esimerkiksi lääketiedettä on paljon epätodennäköisempi, jos ei kirjoita pitkää matematiikkaa tai lue fysiikkaa.

Nuorille luodaan harhakuva siitä, että päätös minkä he tekevät tulevaisuudestaan on lopullinen ja ikuinen. Siksi päätös siitä, minne jatkaa lukiosta on erityisen hankala ja stressaava. Todellisuudessahan nyky-yhteiskunnassa mikään ei ole varmaa ja on todennäköistä, että useat joutuvat opiskelemaan monta ammattia. Toisaalta tämä on hyvä asia, sillä jos nyt päätyy valitsemaan itselleen sopimattoman ammatin, niin aina on mahdollisuus vielä kouluttautua uudelleen. Tänä päivänä on jopa yleistä, että opiskelu jatkuu läpi elämän, jopa vain huvin vuoksi.

Nuoria usein arvostellaan, koska heillä ole selkeää suuntaa elämässä. Tämä on todella hämmentävää, sillä kuinka voi olla varma tulevaisuudestaan, kun ei ole vielä paljon kokemusta. Etenkin siihen asti, kunnes se oma juttu löytyy, on vaikeaa olla varma valinnoistaan.

Älä kysy, mitä nuori haluaa tehdä tulevaisuudessa, kysy mieluummin millaisen tulevaisuuden hän haluaa. Elämä ei nimittäin ole pelkkää työtä, elämä on myös unelmia ja arkisia haaveita.

Reetta Malmivaara

Ketään ei kiinnosta pelkkä jääkiekko

 Olisiko jääkiekko niin kiinnostavaa jos siinä ei olisi taklauksia tai tappeluita? Maksaisivatko ihmiset pelkästään siitä, että he näkisivät 10 miehen luistelevan kentän päästä päähän ilman mitään kontaktia toisiinsa? Kiekon saaminen maaliin on tietenkin pelin idea, mutta kaikki muu mukaanlukien taklaukset, pienet kärhämät sekä kaikki muu ‘’ylimääräinen’’, kuuluvat lajiin. Se tekee siitä mielenkiintoista ja jännittävää. Sen takia ihmiset jaksavat istua yli kaksi tuntia hallin kovilla penkeillä. 

Tappeluita on ennen ollut enemmän, ja kovia taklauksia on jaettu useammin. Kiristynyt kurinpito on kuitenkin vaikuttanut siihen, että kentällä on nykyään rauhallisempaa. Rumia taklauksia nähdään enään harvoin ja niistä seuraa yleensä jokin rangaistus. Tappelut tuovat tunnetta peliin, mutta joskus nekin menevät yli. Pitäisi tehdä selvä ero siihen, mikä on sallittua ja mikä ei.

 Kukaan ei halua tahallaan aiheuttaa kenellekään aivotärähdystä, mutta silti niitä tapahtuu vieläkin liian usein. Omia tunteiden kuohuja pitäisi pystyä rajoittamaan, jotta mitään vakavaa ei pääsisi käymään. Jokainen pelaaja on kuitenkin vastuussa omasta itsestään ja siitä mitä tekee. Ei kukaan katsojistakaan halua olla todistamassa liian vaarallista tilannetta.

 Pelkästään taklaukset ja tappelut eivät tietenkään ole syy katsoa jääkiekkoa. Esimerkiksi tunnelma hallissa on usein niin korkealla, että jokaisen jääkiekosta kiinnostuneen pitäisi se kokea. Omalla kotisohvalla ei pääse yhtymään hurjiin kannustushuutoihin tai taputuksiin. Kun yhdessä kannustaa omaa joukkuetta voittoon, tulee yhteenkuuluvuuden tunne, myös aiemmin ventovieraiden ihmisten kanssa.

 On myös ihmisiä jotka eivät ole ollenkaan kiinnostuneita mustasta pienestä kiekosta, jota pelaajat yrittävät saada maaliin. He nauttivat vaan siitä, että näkevät lempipelaajansa jäällä ja pääsevät ottamaan hänestä kuvia. Pienet katsojat innostuvat myös oman idolinsa näkemisestä, mutta eri tavalla kun ne vähän vanhemmat. Heille pelaajat voivat olla oikeita esikuvia, ja he haluavat pelata joskus samalla tavalla.

Tiia Mahkonen

Kaupungiksi vaikka väkisin

Kangasalan kunnan päättäjät ovat jo jonkin aikaa viritelleet yleistä keskustelua siitä, olisiko Kangasalan parempi muuttaa tittelinsä kunnan sijasta kaupungiksi. Lopulta monien keskustelujen jälkeen, Kangasalan kunnanvaltuusto päätti pitää äänestyksen asiasta hallituksen kokouksessa maanantaina 13.2.2017. Päätös kaupunki-nimityksen käyttöön otosta päätettiin äänin 33–18. Kaupunki-nimitys tulee voimaan Kangasalla 1.1.2018. Mutta miksi ihmeessä maineikkaan kunnan pitäisi siirtyä kunnan sijasta, kaupunki-nimitykseen?

Kun päätös kaupunki-nimityksen käyttöönotosta levisi nykyisten kuntalaisten korviin, alkoi sosiaalisessa mediassa kuohua. Facebook täyttyi vihaisista ja jopa hyvin sarkastisista kommenteista. Kuntalaiset eivät voineet ymmärtää miksi Kangasalan maalaiskunnan maine tulisi pilata moisella kaupunki-nimityksellä. Moni myös ihmetteli miten Kangasalaa voisi edes koskaan ajatella kaupungiksi ja miten kaupunginosatkaan edes nimettäisiin.

Eniten tavallisia kuntalaisia otti päähän se, ettei kuntalaisten mielipidettä asiasta huomioitu millään tavalla. Myöskään perustelut eivät vakuuttaneet kangasalalaisia, kuten eivät kyllä minuakaan henkilökohtaisesti. Kunnanjohtajan mukaan kaupunki-nimitys tuo hyvää nostetta Kangasalan imagolle ja kunnan rakenne on kuulemma muuttunut vuosikymmenien aikana yhä enemmän, ja enemmän kaupunkimaiseen suuntaan.

Hah, en kyllä itse tunne asuvani yhtään sen kaupunkimaisessa kunnassa kuin esimerkiksi viisi vuotta sitten. Päinvastoin, Kangasalan keskusta on autioitunut vuosi toisena jälkeen ja lähes kaikki palvelut ovat saatavilla naapurikaupungissamme Tampereella, ei Kangasalla. Miksi palvelut kuolevat pois kunnastamme ja keskustan liiketilat ammottavat tyhjinä? Jos haluan esimerkiksi vaatekauppaan, joudun lähtemään Tampereelle. Jos kahvilaan haluaa, sekin on helpompi löytää Tampereelta kuin Kangasalta. Onneksi meillä on sentään apteekki, kirjasto, hiljainen linja-autoasema, kirkko ja useampi kampaamo sekä pizzeria. Ja hei, ei tietenkään saa unohtaa kulttuurikeskustamme, Kangasala-taloa.

Miten voisin edes kuvitella, että kohta asun kaupungissa enkä maalaiskunnassa. Mielestäni kaupunki tarvitsee omanlaisen tunnelmansa ja vilkkaan keskustan. Ja voiko Kangasalan keskustaa edes kutsua keskustaksi, sehän on oikeasti kirkonkylä eikä mikään keskusta.

Voidaan siis sanoa, että Kangasala omaa ehkä tarpeeksi paljon asukkaita, jotta voisi ryhtyä kaupungiksi, mutta kaupunkikuva puuttuu Kangasalta kokonaan. Miksi myöskään pilata maineikas mökkikunnan maine, sillä sitähän Kangasala oikeasti on?

 Roosa Mäntyneva

Tunteiden täyteinen taideteos

J. Cole julkaisi odotetun uuden levynsä 9. joulukuuta 2016 nimeltään 4 Your Eyez Only. Tämä lisäys hänen diskografiaansa tuli tasan kaksi vuotta viimeisimmän levyn (2014 Forest Hills Drive) jälkeen. Tämä vuonna 2014 julkaistu levy tulee olemaan uuden levyn niskassa ensimmäiset viikot tai jopa kuukaudet. Miten tämän vuoden uutuuslevy pärjää, kun niskassa huohottaa ”isoveli”?

J. Colelle tuttuun tapaan albumilta ei julkaistu yhtään singleä, eikä edes ilmoitusta albumin julkaisupäivästä. ITunesiin ponnahti yhtenä päivänä mahdollisuus ennakkotilaukseen tälle levylle, ja niin saatiin tietää levystä. Itse levyllä on 10 kappaletta, ja kuten ennenkään, sillä ei ole yhtään vierailijaa. Myös tuttuun tapaan Cole on itse ollut tuottamassa jokaista kappaletta. Se ei ole huono asia, sillä viime levyltäkin löytyi musiikillisesti todella hyviä kappaleita.

Projektin ehdottomasti paras kappale on Immortal, joka kertoo James McMillan Jr:n elämästä kaduilla kauppaamassa huumeita selvitäkseen. Tämä koko albumi on kerrottu puoliksi Colen näkökulmasta ja puoliksi McMillan Jr:n näkökulmasta. Levy on tarkoitettu McMillan Jr:n tyttärelle, joka jäi puoliksi orvoksi hänen isänsä kuoltua. Jos tämä ei tullut vielä selväksi kaikista muista kappaleista, se selviää ainakin albumin viimeisessä kappaleessa 4 Your Eyez Only. Tämä kahdeksan minuutin rakkaudenosoitus tyttärelle on koskettavin kappale koko levyltä. Vaikka ei tietäisi asiasta mitään, tarina on kerrottu niin että jokainen ymmärtää.

Omasta mielestäni tämä on paras kaikista Colen neljästä levyistä. Levy on tarkoitettu tarinaksi ja on parhaimmillaan, kun on kuunneltu alusta loppuun.  Immortal on aika lailla ainoa kappale, jonka tahdissa voisi tanssia; muut taas ovat hyvin tunteellisia ja yksityisiä tarinoita täynnä. Itse tein virheen, kun kuuntelin tämän ensin ilman lukematta sanoja samalla. Ja tämä on suositukseni kaikille jotka kuuntelevat tätä levyä ensimmäistä kertaa.

Aleksi Hiivala

Laukaten kohti maaseudun rauhaa

Arvio: Perniön ponitalli

Perniön ponitalli on yksi eteläisen Salon ratsastuskouluista. Sen on perustettu jo noin 30 vuotta sitten. Tallin hevosmäärä on näiden vuosien aikana miltein kymmenkertaistunut. Alussa tallilla oli vain 3 ponia, mutta nyt hevosia ja poneja on yhteensä jo 25. Enimmillään niitä on ollut melkein 30.  Tallin asukit ovat kaikki erilaisia, joten jokainen ratsastaja, kokenut tai ei, löytää itselleen epäilemättä sopivan ratsun. Tallilla on hevosten lisäksi muitakin eläimiä. Kaksi kissaa huolehtivat hiirien karkotuksesta, kun taas kaksi koiraa susien lotolla pitämisestä.

Ponitalli on erikoistunut ratsastusleireihin, mutta tunteja pidetään niiden ohella. Kesällä pidetään kymmenen leiriä, joista kukin kestää viikon. Keväisin ja syksyisin pidetään viikonloppuleirejä vuorotellen valmennusviikonloppujen kanssa. Leiriläisille majoitustiloja on sekä päärakennuksessa että pienissä ja yhdessä suuremmassakin mökissä.

Perniön ponitallin ympäristö on mitä kauneinta. Löytyy peltoa, metsää, järveä ja vaikka mitä ikinä voikaan toivoa. Tunneilla tehdään maastoretkiä ympärivuoden. Maastojen lisäksi tallilla on suuri maneesi, kenttä ja pihapiirissä muutama maastoestekin.

Tallin nykyinen omistaja ja ratsastuksenopettaja Satu Aittamäki on opettanut tallilla vamistuttuaan Ypäjältä 1997. Hän osti tallin siskoltaan Katariina Kiviluomalta vuonna 2014. Aittamäki on varmasti tuntilaisten ehdoton suosikkiopettaja kannustavuutensa, taitonsa ja avuliaisuutensa ansiosta. Aittamäki ottaa kaiken tasoiset ratsastajat tunneilla huomioon, pienimmät ja pelokkaimmat ratsastajat, ja hieman isommatkin, saavat hevosen viereen kävelemään taluttajan, joka tuo toivottua turvaa ratsastukseen. Tuntien laadusta ei voi todellakaan valittaa.

Suurin tuleva muutos on tallin tulevaisuudessa siirtyminen aurinkovoimaan. Hieno edistysaskel, sillä fossiiliset menetelmät ovat kokoajan jäämässä enemmän ja enemmän pois. Aittamäen haaveena on myös pitkään ollut leiriläisiä ajatellen kahluulampi tallin läheisyyteen. Suunnittelu on jo hyvässä vaiheessa, mutta enää on hinnasta kiinni, milloin toteutus alkaa.

Keskustelupalstoilla tallista on kirjoitettu yllättävän paljon pahaa, liittyen siisteyteen ja hevosten oloihin. Näistä väittämistä mikään ei pidä, ainakaan enää paikkaansa. Osa palstojen viesteistä on tosin kirjoitettu jo kymmenenkin vuotta sitten, jolloin isoa tallia ei vielä edes ollut. Nyt kuitenkin hevosilla on tilavat karsinat ja juuri vähän aikaa sitten uusitut automaattisen juomakipot. Hevosista näkee, että ne nauttivat asumisesta juuri siellä missä nyt ovat. Tallin hevoset ovat ja ovat olleet hyvin pitkäikäisiä. Oma ikuinen lempihevoseni, Sidi, eli yli 30-vuotiaaksi ja tällä hetkellä tallin vanhin poni on jo 34-vuotias yksisilmäinen tamma Pärre. Pärre on jo eläköitynyt, mutta energiaa ja elämäniloa ei siltäkään näytä puuttuvan.

Ainoana huonona puolena, joka on samalla myös hyvä puoli, voidaan pitää tallin etäisyyttä muualta sekä syrjäisyyttä. Juurikin tallin hyvät maastot johtuvat osittain syrjäisyydestä. Vaikea kulkuisuus voi kuitenkin aiheuttaa ongelmia jollekkin, joka haluaa esimerkiksi pästä leirille. Tallille vievät tiet ovat pääosin hyvässä kunnossa pieniä kuoppia lukuun ottamatta.

Suosittelen tallia kaikille, jotka pitävät ratsastuksen lisäksi myös heppojen halimisesta ja samanhenkisten ihmisten kanssa juttelusta. Talli on itselleni aina ollut sellainen paikka jossa saa rauhoittua ja unohtaa kaikki huolet. Ikinä Perrassa ollessani en ole ajatellut esimerkiksi koulusta aiheutuvia huolia tai stressiä.

Liinu Nieminen

Riipaisevan rehellistä

Sanni Kurkisuo on 23-vuotias pop-laulaja-lauluntekijä, joka on aina tunnettu erityisesti ainutlaatuisen äänensä sekä suorasanaisten sanoituksiensa ansiosta. Sannin uusin levy, joka on nimetty artistin itsensä mukaan, antaa kuitenkin täysin uuden ulottuvuuden rehellisyydelle kappaleissa. Sanni kirjoittaakin itse omat kappaleensa ja on kertonut laulujen aiheiden tulevan suoraan hänen omasta elämästään. Ei siis mikään ihme, että laulut tuntuvat koskettavan erityisesti lukuisia nuoria naisen alkuja.

SANNI –levyllä käydään läpi paljon aiheita liittyen rakkauteen. Kuitenkaan sanoitukset eivät kerro sitä perinteisintä tarinaa, vaan niissä lauletaan kompleksitilanteista, mustasukkaisuudesta ja menettämisen pelosta. Hyvänä esimerkkinä on Sinkku nimisen kappaleen kertosäkeen alku, joka kuuluu: ”Miten me päästettiin tää näin solmuun, miten sen auki saa? Mun mielenterveys alkaa horjuun, tarviin terapiaa.”

Jo Sannin aiemmilta levyiltä huomaa, ettei hän myöskään yritä kääriä rakkautta vaaleanpunaiseen pumpuliin, vaan tuo sen esiin sellaisena kuin se on, monimutkaisena. Tämä piirre on erittäin harvinainen suomalaisten artistien keskuudessa, mikä saa myös kymmenet tuhannet ihmiset kuuntelemaan Sannia. Uusinta levyä kuunneltiin jopa niin paljon, että se myi platinaa jo ennen ilmestymistään!

Myös Sannin teknisen kehityksen huomaa verrattuna aiempiin albumeihin. Riimit sopivat paremmin yhteen ja sanat sulautuvat paremmin säveliin. Sanni ei ole kuitenkaan saavuttanut kaikkea yksin, vaan iso osa menestyksen salaisuuksista kuuluu myös tuottaja Hank Sololle, joka on auttanut Sannia erityisesti sävellyksissä, mutta myös hionut sanoituksia.

Albumin tasosta kertoo hyvin myös se, että heti sen ilmestyttyä kaikki albumin kappaleet nousivat Spotifyssa 50:n kuunnelluimman suomalaisen kappaleen joukkoon. Levyllä ei ole niin sanottuja ”täytebiisejä”, vaan jokainen kappale on hitti jo yksinään, mikä vetää aina kuuntelemaan levyä aina uudestaan ja uudestaan.

 Emmi Kortteinen

Kauhua meren rannalla

Vuonna 2016 ei enää osaisi kuvitella haielokuvien iskevän katsojiinsa, mutta Jaume Collet-Seran ohjaama The Shallows on tehnyt siinä poikkeuksen. Moni epäili elokuvan onnistumista, mutta Collet-Sera osoitti useimpien odotukset vääräksi. Hänen ohjaushistoriansa koostuu trillereistä ja kauhuelokuvasta, joten The Shallowsissa oli monen vuoden ohjaamisen näytönpaikka.

 Elokuva alkoi nuoren Nancyn (Blake Lively) lähtiessä salaiselle rannalle Mexicoon surffaamaan kuolleen äitinsä jalanjäljissä. Salainen ranta on jo huono merkki, ja toinen tulee Nancyn ystävän peruessa tulonsa rannalle. Surffatessaan Nancy tapaa kaksi nuorta miestä, joista toisella on kypärä ja siinä kamera, joka oli ennalta arvattava vihjaus elokuvan tapahtumiin. Se ei jäänyt ainoaksi, mutta vihjaukset tulevasta sopivat elokuvaan mainiosti, sillä ne toivat jännitystä iloiseen surffaamiseen täydellisen sinertävässä vedessä.

Olen itse tottunut näkemään iki-ihanan Blake Livelyn porvariteinin roolissa New Yorkin kaduilla, mutta hänen suorituksensa The Shallowsissa oli positiivinen yllätys. Livelyn rooli oli paljon vain yksinpuhelua lokille tai avun huutamista, mutta hän suoriutui siitä mainiosti.

Elokuvan päähenkilöllä Nancylla tuntui olevan epärealistisen huono tuuri, tultuaan hain silmätikuksi ja jäätyään sellaiselle kivelle, jonka nousuvesi pyyhkisi alleen. Tietyt kohdat tuntuivat ennalta-arvattavilta, mutta elokuvassa oli myös muutamia yllätyksiä.

Pidin itse elokuvasta todella paljon. Paratiisin ja painajaisten sekoittaminen yhteen oli hyvin toteutettu, eikä siitä tullut sekavaa. Päähenkilö sopi täydellisesti rooliinsa ja elokuvan piti otteessaan koko puolentoista tunnin ajan.

 Heidi Tauriainen

Kalkkiviiva näkökentässä

Muistatko Hippokisat? Kisat joissa hädin tuskin kävelemään oppineen lapset ovat urheilukentän tähtiä. Katsomossa valtava joukko kannattaa lapsia vain parhaimpaansa eli voittoon. Lapset pyrkivät menestymään, vaikka eivät osaisi lajia.

Kilpailu on lapsille hyväksi. Sen avulla lapset näkevät oman tasonsa muiden lapsien seasta. Lapsien itseluottamus kasvaa menestymisen myötä. Kun lapsilla on parempi itseluottamus, he selviävät paremmin arjen tilanteista. Paremmalla itseluottamuksella lapsi uskaltaa esimerkiksi mennä puhumaan ihmisille, jolloin lapsen sosiaalinen verkko kasvaa.

Jos lapsi ei kuitenkaan onnistunut kisoissa haluamallaan tavalla, hän oppii hyväksymään virheitään. Silloin lapsi myös tajuaa, mitä kehitettävää hänellä olisi. Lapsi itse tai hänen vanhempansa asettavat hänelle tavoitteen, jotta hän menestyisi tulevaisuudessa. Lapsi oppii tähtäämään tavoitteisiinsa, mikä helpottaa myöskin koulunkäyntiä. Esimerkiksi, jos lapsi haluaa saada matematiikan kokeesta hyvän numeron, hän tietää mitä sen eteen pitää tehdä.

Lasten fyysinen kunto kasvaa kilpailun ansiosta. Lasten tulee harjoitella, jos haluavat päästä tavoitteisiinsa. Liikkuminen ja harjoittelu työstävät lasten koordinaatiota, tasapainoa ja havainnointikykyä. Kaikista näistä kyvyistä lapsi hyötyy tulevaisuudessa sekä lapsi oppii ja omaksuu terveelliset elämäntavat.

Lapsen sosiaalialisuus paranee kilpailun myötä. Kilpakumppaneista ja joukkueesta saattaa tulla iso osa lapsen sosiaalista elämää. Lapsi lähtee turvallisin mielin kilpailuun, kun tietää tuttujen naamojen näkyvän kilpakehässä.

Lapsen tulee antaa kilpailla ja urheilla, jos hän itse sitä haluaa. En kuitenkaan väitä, että kaikkien tulisi kilpailla. Oma tahto ja intohimo ovat tärkeä osa lapsen motivaatiossa kilpailuun.

Elmeri Lindqvist

Lapsi tarvitsee perheen määrittämättä sen jäseniä  ”oikeiksi” tai ”vääriksi” vanhemmiksi           

 Useimmat meistä pitävät perhettä tärkeimpänä asiana maailmassa. Perhe muuttaa muotoaan elämämme aikana. Lapsen perhe voi koostua perusolettamuksen mukaan rakastavista ihmisistä ympärillä. Lapselle usein riittää, että häntä rakastetaan ja ohjataan oppimaan uusia asioita. Miksi vieläkin kyseenalaistetaan homoparien onnistumista hyvinä vanhempina?

Heteroparin käydessä läpi adoptiota, heihin tutstutaan perusteellisesti ja varmistetaan, että adoptoitava lapsi saa hyvän perheen. Mistä edes on lähtenyt ajatus, ettei kaksi naista tai kaksi miestä tai ylipäänsä kaksi toisistaan välittävää ihmistä pystyisi rakastamaan ja antamaan lapselle parasta mahdollista lapsuutta ja perhettä? Jos jokainen pari käy läpi samat testaukset ja valmistelut. Se on tasa-arvoista.

Aiheesta puhuttaessa kuulee huonoja perusteluita esimerkiksi siitä, kuinka lapsi tarvitsee sekä ”miehen mallin” sekä jonkun joka on äiti… Jokaisen meidän lähipiirissä on varmasti lapsia, joiden vanhempi on yksinhuoltaja tai jompikumpi vanhempi ei ole ollut yhtäpaljon lapsen tietyissä kehityksen vaiheissa läsnä. Lapsi saattaa toki kaivata toista vanhempaa ainakin, jos tietää tämän olleen ainakin jossain vaiheessa elämässään mukana, mutta lapsi ei kaipaa vanhempaa lähelleen miehenä tai naisena, vaan osana perhettä.

Toinen perustelu, jonka olen itse kuullut on: ”Lasta kiusattaisiin varmasti koulussa. Se tekisi lapsen elämästä epämukavaa ja vaikeaa.” Mielestäni lapset tutustuvat ihmisiin ennakkoluulottomasti. Lapsen kertoessaan kodistaan ja perheestään, hän puhuu asioista, jotka ovat olleet hänelle aina itsestään selviä. Toinen lapsi ei halveksu toista, jollei lasta ole alusta asti kasvatettu tuomitsemaan hiukankin itsestään poikkeavat asiat. Tottakai lapsi huomaa eron kahden äidin tai kahden isän ja isän ja äidin välillä, mutta tuskin luonnostaan tuomitsee.

Naisparin saadessa lapsen synnyttäjä on virallisesti lapsen äiti, mutta naisen puoliso joutuu adoptoimaan oman lapsensa, jonka odotukseen hän on saattanut osallistua enemmän, mitä heteropariskuntien isät omien lastensa odottamiseen. Mielestäni tämä on nöyryyttävää sekä täysin turhaa.

Iiris Eskola

Re:Zero – Juhlistettava mestariteos vai geneeristä teinidraamakuraa

Vuoden animet jaetaan neljään kauteen kuten vuodenajatkin; Talvi-, kevät-, kesä- ja syyskauteen. Jokaisesta kaudesta löytyy yleensä noin 1-2 loistavaa sarjaa, mestariteosta jopa. Re:Zero kara hajimeru isekai seikatsu, engl. Starting life from a different world from zero, voi ensi silmäyksellä vaikuttaa palkinnon ansaitsevalta, mutta onko totuus yhtä mustavalkoinen?

Nautin japanilaisten piirrossarjojen arvioijana kovasti itse kehittämästä ilmauksestani ”kuuluisa kritiikin malja”. Periaatteeni on, että oli kritisoitava meediumi kuinka hyvä tahansa, kaikessa on parannettavaa ja jokainen teos saa osansa tästä kuuluisasta kritiikin maljasta.

Tarina sarjassa on viime vuosina hyvin yleistynyt ”päähahmo joutuu uuteen fantasiamaailmaan koska syyt” ja joutuu tässä maailmassa elämään ja oppimaan uuden maailman tavoille. Tästä ei voi sanoa muuta kuin että idea on harvinaisen ylikäytetty ja se on nykypäivänä lähes varma epäonnistumaan. Kuitenkin Re:Zero onnistuu käyttämään tätä pohjaa taidokkaasti tekemättä siitä liian geneeristä ja juonta on miellyttävä seurata.

Sarjan hahmot ovat miellyttäviä mutta osan rooli on tehty liian suureksi. Päähahmolle luotiin romanttinen kilpailija, mille ei ollut oikeastaan mitään rakentavaa syytä. Toki tämä kilpailija auttoi päähahmoa pääsemään yli vaikeasta kokemuksesta, mutta tämäkin olisi voitu toteuttaa ilman kyseistä sivuhahmoa. Kyseisen sivuhahmon vahva rooli loi myös suuren erottavan kuilun sarjan fanien välille.

Itse tarina on miellyttävä. Ideana on, että päähahmo, Natsuki Subaru palaa aina kuoltuaan tiettyyn ennalta määritettyyn kohtaan ajassa ennen kuolemaansa, ja jatka tästä uudelleen eteenpäin. Asetelma tekee sarjasta tietyissä kohdissa hyvin itseään toistavan, mutta kuitenkin Re:Zero:ssa on onnistuttu välttämään liika samanlaisuus toistuvien aikajanojen kohdalla.

Re:Zero on erittäin viihdyttävää katsottavaa ja sisältää huumoria, draamaa, romantiikkaa sekä silkkaa epätoivoa. Sarja saakin katsojansa kyseenalaistamaan tunteitaan ja mielipiteitään useaan otteeseen. Kuitenkaan en luokittelisi sitä kulttisarjaksi, sillä mielenkiintoinen fantasiamaailma ja loistava tarina tarvitsevat jatkoa päättyäkseen tyydyttävästi; 24 jaksoa ei yksinkertaisesti riitä niin hienolle ja eeppiselle fantasiatarinalle.

 Joonatan Huhtasalo

Nykyviihde rappiotilassa, missä nuorisoa kiinnostavat ohjelmat?

Oletko ikinä avannut televisiota vain huomataksesi, ettei sieltä tule mitään?

Minä olen. Useasti avaan television vain sulkeakseni sen heti, koska televisiosta tulee vain uusintojen uusintoja. Ihmiset katsovat kaiken nykyään netistä, näin ainakin oletetaan, eikä televisiokanavilla ole halua ja rahaa tehdä parempia ohjelmia.

Kierre on siis loputon. Ihmiset eivät katso televisiota mieleisten ohjelmien puutteen vuoksi, jolloin televisiokanavilla on vielä vähemmän rahaa tehdä mitään laadukasta. Olen aika varma, että suurinta osaa ihmisistä turhauttavat nykyviihteen muka hauskat ja käsikirjoitetut ohjelmat. Mielestäni suurin osa noista ohjelmista on täyttä roskaa. Exiä rannalla, hottikset? Eikö kiinnosta? Ei minuakaan. Herääkin kysymys, kenelle näitä ohjelmia tehdään ja minkä vuoksi.

Televisioviihteen naurettava syöksylasku vain tuhoaa itseään entistä enemmän. Televisioon tarvittaisiin jotakin uutta ja innovatiivista, mikä tekisi television katsomisesta nautittavampaa. Siitä voi katsoa vain uutiset ja urheilun, muuta mielenkiintoista tarjontaa ei minulle ole. Uudet ja hauskat ohjelmakonseptit ovat ”ummikot ulkomailla” ja vastaavat . Tämä on juuri nykyviihteessä ongelmana. Uudistusta pitäisi tehdä, mutta sitten kun uudistetaankin, niin se on samaa vanhaa.

Tämä ei koske ainoastaan mainoskanavia, myös Yle on saanut tästä osansa. Ylen kanavilta ei tule enää mitään uusia ja mielenkiintoisia tv-sarjoja, vain vanhoja, moneen kertaan nähtyjä suomalaisia mustavalkoisia elokuvia. Ylenkin olisi hyvä tuulettaa ohjelmalistojaan ja näyttää meille nuorille joitakin sisällöltään mielenkiintoisia ohjelmia. Yle suunnittelee lopettavansa oman tuotantonsa Tampereen Tohlopissa. Ilmeisesti nämäkin ohjelmat korvataan ulkomaisilla, mahdollisimman halvalla tuotetuilla tv-formaateilla. Jääkö edes Pikku Kakkonen?

Kaikilla nuorilla ei ole Netflixiä, mistä voisi vain katsoa mitä haluaa. Jääkö tällöin laadukas ohjelmasisältö lukuisine tv-sarjoineen ja elokuvineen vain rikkaiden elitistiporvareiden huviksi?

Mielestäni television voivat enää pelastaa vain uudet ja mielenkiintoiset ohjelmakonseptit. Mielestäni tällaisia ohjelmia olisivat sellaiset, joissa olisi hyviä näyttelijöitä, mielenkiintoinen juoni, jonkinlainen historiallinen tausta ja hyvää musiikkia.

Viljami Kuusisto

Kaiken vaivan arvoista?

Ohjaaja Taneli Mustosen elokuvia on nähty suomalaisilla valkokankailla Bodom-elokuvaa ennenkin. Suurimmaksi osaksi komediaelokuvia tehnyt Taneli yllätti varmasti monet, kun tekeillä olikin nyt jotain aivan ennennäkemätöntä. Kyseessä kuitenkin oli vakava aihe, josta oli lähdetty tekemään kauhuelokuvaa. En itse ollut erityisen suuri Tanelin Mustosen elokuvien fani, mutta tämä elokuva osoitti hänen monipuolisuutensa elokuva-alalla.

 Mielestäni Taneli Mustonen ja Aleksi Hyvärinen ovat lähteneet selvästi hakemaan erilaista ideaa ja tapahtumankulkua, jotta yleisö saataisiin pysymään varpaillaan. Vaikka tapahtumilla on tietysti tositapahtumien pohja, ovat miehet lisänneet siihen kirjoittajanvapauksia ja se mielestäni tässä elokuvassa toimi tietyissä kohdissa erinomaisesti.

Jos yleisesti miettii suomalaisia kauhuelokuvia ja vertaa niitä ulkomaalaisiin elokuviin, niin erohan on suuri. Tässä elokuvassa kuitenkin oli jo potentiaalia, vaikkakin jotkin seikat ja päähenkilöt oli tehty hyvin ennalta-arvattaviksi.

 Päähenkilöiden valinta ei ole päätä huimaavaa ja suomalaisille nuorille hyvin tutun rap-artisti Mikael Gabrielin kokemattomuuden voi huomata vaativimissa kohdissa. Kuitenkin kokonaisuutena en usko, että eri näyttelijätkään olisivat elokuvaa mitenkään parantaneet.

Todellisuuden tuntua ei tämä elokuva kyllä tarjonnut. Kenelle nuorelle tulisi mieleen ensimmäisenä jäädä pohtimaan parisuhdeongelmia tai jäädä metsään makaamaan rauhallisena, jos murhaaja ajaa takaa. Viimeistely olisi siis voinut olla hieman harkitumpaa, jotta tapahtumat olisivat olleet todemman tuntuisia.

 Kuitenkin olisin kaivannut asioihin faktoja tai jotain, joka olisi erottanut elokuvan muista suomalaisista teoksista. Tällä kuitenkin oli etulyöntiasemana, että kaikki perustuu tositapahtumiin. Kaikki sen kohtalokkaan yön tapahtumat olisi voitu tuotu hieman ”raaemmalla” kädellä esiin, sillä itselleni jäi semmoinen tunne, etten ollut aivan varma oliko elokuva suunnattu aikuisille vai nuorille.

 Kokonaisuudessaan elokuvassa oli yritystä, mutta olisin kaivannut hieman lisää omaperäisyyttä varsinkin hahmoja miettiessä, sekä vastinetta kaikelle hehkutukselle jota elokuvasta tuli.

Lopputulosta ei todellisuudessa ole koskaan selvitetty, joten tämä jätti hyvin yleisön miettimään, olisivatko asiat voineet todella menneet elokuvan tavoin.

Julia Litukka

Klovni-hysteria menee liian pitkälle, mediasta syypää?

Viime viikolla sain onnekseni viettää rauhallista syyslomaa Helsingissä rakkaiden ystävieni seurassa. Tätä rauhaa ja autuutta kuitenkin häiritsi vahvasti eräs laajalti uutisoitu aihe. Pellehavainnot. Itseäni lähinnä vain huvittaa, kuinka paljon näitä havaintoja on. Mutta alan olla täynnä median otsikointia liittyen aiheen uutisointiin.

Kavereistani monet pelkäävät klovneja kuollakseen. Ei liene hankala arvata, että nämä uutiset saivat heidät vapisemaan pelosta. Yritä siinä nyt rauhoitella. Erityistä kammoa aiheutti uutinen Ruotsissa tapahtuneesta tilanteesta, jossa ovelle tullut klovni oli pelästyttänyt yksin talossa olevan pojan hyppäämään parvekkeelta alas.

Uutisen otsikko oli ”Klovni koputti ruotsalaisasunnon ovelle – pikkupoika pelästyi ja hyppäsi parvekkeelta alas”. Voi kuvitella kuinka hysteerisen peloissaan nämä pellekammoiset olivat, kun otsikosta olisi päätellyt että poika oli kuollut tämän seurauksena.

No jutun luettuahan selvisi että poika oli selvinnyt täysin vammoitta ja parveke oli ollut vain 3 metrin korkeudessa, vaikka toki sekin suhteellisen korkealla pienelle lapselle. Klikkiotsikothan eivät ole mikään uusi keksintö, mutta harhaanjohtava otsikko, erityisesti tällaisessa laajasti vaikuttavassa uutisessa on jo röyhkeää.

Tietenkin otsikosta voi olla montaa mieltä, ja siitä voi kiistellä, onko se klikkiotsikko, tai edes harhaanjohtava. Moni varmasti sanoo ei. Niin sanoisin minäkin jos hetken aikaa otsikkoa miettisin. Mutta tällaisessa tilanteessa hienotunteisuus ei silti ole kirosana.

Pellejen kammo on ihan sallittua. Ehkä jopa aiheellista. Mutta sen takia median on totisesti harjoitettava hienotunteisuutta. Koulrofobia on erittäin yleistä, ja vaikka pelleuutisilla saakin tällä hetkellä hyvät rahat, on silti muistettava että tietynlainen uutisointi ja harhaanjohtavat otsikot nostavat jo muutenkin taivaita hipovan hysterian aivan uusiin sfääreihin.

Median tarkoitus on pitää meidät ajan tasalla maailman tapahtumista, ja siinä se onnistuu. Asiasta uutisoiminen ei missään nimessä siis ole väärin. Itse luen pelle havainnoista oikein mielelläni. Mutta niiden, jotka näitä klovneja pelkäävät, henkistä hyvinvointia ajatellen on suotavaa miettiä, miten otsikot tullaan tulkitsemaan.

Joonatan Huhtasalo

Tämä Sanni erottuu maailman muista Sanneista

Artisti Sanni Kurkisuo, joka käyttää artistinimeä SANNI, julkaisi 7. lokakuuta uransa kolmannen levyn. Se kantaa nimeä SANNI. Nimi on varmaan tullut siitä, että yksi levyn kahdestatoista biisistä on nimeltään SANNI, mikä on aika yleinen taktiikka artistien levyissä. Tai kuka tietää, ehkä tämä levy on kaikista Sannin levyistä henkilökohtaisin Sannille itselleen…

Sannin levyssä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyviä puolia on kuitenkin enemmän.

Sannin kaikki levyt ovat keskittyneet enimmäkseen Sannin epäreiluihin seurustelusuhteisiin, joten Sanni on sanoittanut biisinsä itse. Se on ehdottomasti yksi tämän levyn plussa! Tuntuu siltä, että nykyään yhä useammat artistit ovat halunneet osallistua biisiensä sanoituksien tekoon ja arvostan sitä. Sen ansiosta artisti saattaa jopa kasvattaa menestystään yhä enemmän.

Mielestäni levyn kansi on hieman epäonnistunut, sillä Sanni poseeraa siinä jotenkin niin väsyneen näköisenä. Tykkään kuitenkin kaksinkertaisesta, heijastuvasta SANNI-tekstistä ja, että teksti on näkyvällä paikalla ja näkyvässä asemassa kannessa. Kannessa on myös pirteät värit.

Tykkään Sannin laulutavasta. Sanni on rohkea ja itsevarma laulaja ja on siten hyvä esimerkki niille, jotka ovat epävarmoja olemaan oma itsensä. Myös levyn äänimaailma on todella monipuolinen. Biiseissä on hyvä meininki ja uskon, että Sannin keikoilla niiden mukana voisi laulaa ihan mukana ja pomppia. Jokaisessa levyn biisissä on jotain hyvää eli mikään biisi ei ole kokonaisuudessaan huono, mutta biisit ovat kuitenkin todella samankaltaisia, mikä hieman häiritsee minua.

Levyssä on mukana kaksi rap-artistia: Paperi-T ja Cheek. Paperi-T ei kuulu lempiartisteihini, mutta hänen soolonsa kuitenkin sopii levyn Oo se kun oot -biisiin ihan hyvin. Myös Ku Kanyee Kanyee -biisillä fiittaavan Cheekin soolo sopii biisin meininkiin, mutta olisihan Cheekiltä toki voinut odottaa parempaakin, koska tykkään enemmän Cheekin musasta kuin Paperi-T:n musasta.

Levyn huono puoli on myös se, että levyn pystyy kuuntelemaan puhki liiankin äkkiä lyhyellä ajalla, jos biisejä kuuntelee lähes päivittäin (tai sitten sillä tavalla käy vain ei-faneille, heh!). Itselleni kävi niin. Levy kuulosti paremmalta pari viikkoa sitten kuin nyt. Silti kuuntelen joitakin levyn biisejä vieläkin päivittäin samalla kun teen vaikka läksyjä, kun olen kuitenkin lisännyt niitä biisejä omalle soittolistalleni.

Olen kuullut, että jotkut fanit pystyvät samaistumaan Sannin biiseihin. Itse en ole Sannin fani, mutta minulla herää myötätunto Sannin biisejä kuunnellessa. Onhan niissä joissakin biiseissä kuitenkin rankka sanoma. Eräiden lehtiartikkelien mukaan tässä kyseisessä Sannin levyssä on kuitenkin enemmän kirkkautta, iloisuutta ja raikkautta ilmeisesti verraten Sannin aiempiin levyihin. Sekin on kyllä totta. Mielestäni SANNI-levyn ”Trampoliini” on yksi hyvä esimerkkibiisi, joka tuo levyyn hieman positiivisempaa sanomaa ja vaihtelua. On hyvä, että levyn biiseissä herää myös optimistisuus.

Olen popmusiikin ystävä ja lähes kaikenlainen popmusiikki kolahtaa minuun. Koska olen aika kaikkiruokainen musiikin suhteen, kuuntelin uteliaana Sannin uutta levyä melkein heti kun sitä pystyi kuuntelemaan Spotifysta levyn julkaisupäivänä.

Asteikolla 1-6 annan tälle Sannin levylle numeron 3.

Sofia Tuohimaa

Makumatka Kalevan Gastropubiin

Ravintola sijaitsee Kalevassa, Sammon keskuslukion tuntumassa. Sijainti on toimiva, asuuhan lähistöllä paljon potentiaalisia asiakkaita. Toisaalta ravintola on kuitenkin vähän syrjässä ajatellen esimerkiksi turisteja. Ravintolan edessä tehtiin julkisivuremonttia, joka antoi hieman epämääräisen ja ankean vaikutelman. Sanoisin ympäristöä jopa ghettomaiseksi.

Kun alkuillasta saavuimme ravintolaan, niin siellä oli vain muutama satunnainen oluenjuoja paikalla. Kuitenkin illan kuluessa eteenpäin rupesivat ravintolan pöydät täyttymään ruokailijoista.

Ravintolan sisustus oli yksinkertainen, mutta omalla tavallaan viihtyisä. Ravintola oli kooltaan kohtalaisen iso. Palvelu oli nopeaa ja asiallista. Ensimmäisinä asiakkaina ollessamme ruuat tulivat nopeasti ja vaivattomasti.

Ruokaa täytyy kuitenkin kehua. Ruuat alkuruuista jälkiruokiin olivat loistavia, tälläkään kertaa ravintolan ulkonäkö ei kerro mitään ruuan oikeasta laadusta. Alkuruuaksi tilasimme ns. olutlaudan, joka sisälsi muutamia erilaisia saksalaistyylisiä alkupaloja, joita olivat muun muassa erilaiset juustot ja leikkeleet. Pääruuaksi valitsin vanhan kunnon lehtipihvin tikkuperunoilla. Pihvi oli sopivankokoinen ja maustevoi sekä tikkuperunat tukivat toisiaan hyvin. Jälkiruuaksi ottamani suklaapiirakka vadelmakastikkeella oli onnistunut annos. Piirakan makeus ja vadelmakastikkeen kirpeys tukivat toisiaan uskomattoman hyvin.

Ravintolan ruokalista oli mielestäni paikan kokoon suhteutettuna erinomainen, yllättävän kattava. Ruoka-annosten hinnat olivat mielestäni kohtuullisesti hinnoiteltu annosten koon ja ruuan laadun mukaan.

Kokonaisuutena ravintolassa ruoka ja palvelu toimivat, vain ympäristössä ja sisustuksessa voitaisiin hieman petrata. Kokemani perusteella mieluusti kävisin uudestaankin.

Viljami Kuusisto

Rajat kiinni tyhmyydelle
Ymmärtämättömyys, tietämättömyys, yksinkertaisuus. Ajoimme viikonloppuna Pohjanmaalta maaseutureittiä kotiin. Tien vierellä vaihtuivat toinen toistaan ränsistyneemmät omakotitalot, joita oli aivan kuin tiputeltu kilometrien päähän toisistaan. Heittelimme sisareni kanssa ääneen ajatuksiamme ajankohtaisista asioista. Haja-asutusalueilla on yhä enemmän hylättyjä tontteja ja taloja, sillä taloja on mahdoton saada kaupaksi. Palvelut siirtyvät kauemmaksi asutuksesta, pienehköt koulut lakkautetaan säästötoimien johdosta ja uusi sukupolvi muuttaa sinne, missä on virikkeitä. Tulimme huomanneeksi, että meillä Suomessa todella olisi tilaa, jopa valmiita taloja, joihin asuttaa kodin tarvitsevia. Pohdimme myös sitä, miten on ylipäätään mahdollista että Yhdysvaltain presidenttikilvassa Donald Trump on päässyt näin pitkälle?

Tämä kaikki tiivistyy ensimmäisenä laukomiini sanoihin. Esitän väitteen, johon jokaisella on varmasti oma mielipide. Ihmiset ovat unohtaneet ottaa asioista selvää. Kärkevästi yleistäen, niiden puolueiden kannattajat, jotka Trumpiakin rapakon toisella puolen kannattavat ovat suurimmaksi osaksi niitä, joihin elämä on kaivanut oman kourunsa. Elämä on saattanut olla virikkeetöntä, työ matalapalkkaista ja lopputulemana on kaltoin kohdeltu olo. Donald Trump tai perussuomalaisten Timo Soini heittää ilmoille lauseita, joihin on helppo tarttua ja turvautua.

Lähtökohtia on yhtä monia kuin ihmisiäkin, enkä itsekään tiedä ongelmiin valmiita ratkaisuja. Meillä kaikilla on kuitenkin mahdollisuus ottaa asioista selvää ja kehittää itseämme. Miksi niin iso osa väestöstämme on jämähtänyt niille sijoilleen esittäen sellaisia kommentteja, joihin ei tee mieli edes ottaa kantaa? 2010-luvun ilmiö, kantaaottava kommentointi on keskustelun ja mielipiteen ilmaisun mahdollistaja. Se on myös osaltaan tuonut julki väestömme tilan. Olemme voineet huomata, että meidän oma kuplamme on todella vain meidän omamme.

Meillä jokaisella on oikeus äänestää, mahdollisuus vaikuttaa sekä omaan että muiden elämään. Mutta millaiseksi maailma muuttuisikaan, jos meillä jokaisella olisi velvollisuus ottaa asioista selvää ennen oman äänen antamista? Millainen yhteiskunta siitä syntyisi, jos jokaisessa peruskoulussa olisi päättökoe, joka testaisi tietämyksemme ja valmiutemme vaikuttaa asioihin? Miltä maailma näyttäisikään sadan vuoden päästä, jos uudet sukupolvet kasvatettaisiin yksilöllisesti tutkimaan sekä itseään että ympärillä olevaa? Jos perustelemattomien väitteiden sijaan perustelisimme väitteet myös itsellemme ja sitä kautta välittäisimme myös toisista?

Inari Lahti

Eläimet tarvitsevat apuamme

Arkipäiväisessä elämässämme emme tule useinkaan miettineeksi, miten tekomme vaikuttavat maapallon toisella puolella eläviin ihmisiin, tai varsinkaan eläimiin. Maapalloltamme kuolee eläimiä sukupuuttoon hälyttävällä nopeudella, ja suurin osa sukupuutoista on suoraan ihmisten aiheuttamia.

Tv:ssä esitetään mainoksia, joissa herätellään ihmisiä huomioimaan uhanalaisten eläinten aseman. Ja esimerkiksi WWF:n tiikereistä kertova mainos aiheuttaa minulle vilunväristyksiä. Varmasti lähes jokainen meistä on nähnyt tuollaisen mainoksen, ja varmasti lähes jokainen on mainoksen nähtyään ajatellut, että miten meidän tekomme voisivat vaikuttaa sinne asti. Mutta kyllä ne vaikuttavat.

Useimmiten, kun kuulemme puhuttavan uhanalaisista eläimistä, mieliimme tulee ensimmäisenä ajatus tiikereistä, norsuista tai muista suurista nisäkkäistä. Mutta tasapainon säilyttämisen kannalta myös pienemmät lajit kuten esimerkiksi matelijat ja linnut ovat tärkeitä.

Suoraan esimerkiksi levittämällä tietoutta sairauksista, saatamme pelastaa useita henkiä. Helsingin-Sanomissa 14.8.2015 uutisoitiin valtavasta määrästä norsunluuta, joka löydettiin kesken salakuljetuksen. Uutisessa kerrotaan, että salametsästystä tapahtuu muun muassa, koska ihmiset uskovat norsunluiden olevan parannuskeino useisiin sairauksiin, kuten syöpään.

Yleensä ajattelemme, etteivät yhden ihmisen teot vaikuta tarpeeksi suuresti, jotta asian eteen kannattaisi nähdä vaivaa. Tämä ei ole totta. Jos jokainen ihminen tekee pieniä arkipäiväisiä asioita luonnon monipuolisuuden säilyttämiseksi, se vaikuttaa. Racingextinction.com sivustoilla on menossa kampanja startwith1thing, joissa ihmisiä kehotetaan aloittamaan eläinten suojeleminen vain yhdellä asialla.

Erilaisia kampanjoita järjestetään jatkuvasti, jotta muun muassa hain pyydystäminen saataisiin aisoihin. Haineväkeitto on Aasiassa suosittua ruokaa, haita otetaan kiinni ja niiltä leikataan selkäevä, ja loppu hai jätetään mereen kuolemaan. Aina näin ei tietenkään ole, mutta liian usein kuitenkin. Haineväkeiton suosio on jo saatu käännettyä laskuun kampanjoiden esimerkiksi Wildaid-kampanjan ansiosta.

Saarnaamalla asiasta ei edistetä asioita, mutta tietoisuutta pitää levittää, jotta jokaisella meillä on mahdollisuus valita oman mielemme mukaan.

Eläimet eivät selviä tilanteesta yksin, vaan ne tarvitsevat meidän apuamme. Säilyttääksemme monimuotoisen ja arvokkaan luontomme lapsenlapsillemme ja siitä kauemmas, meidän on ajateltava tekojemme seurauksia ja toimittava asioiden parantamiseksi. Asia on valtavan laaja, kaikkia eläimiä ei pytytä pelastamaan, mutta liian monta lajia on jo kadonnut planeetaltamme. Esimerkiksi jaavantiikerit ovat jo kuolleet sukupuuttoon. Jokainen menetetty laji on liikaa.

Peppi Niemitukia

Kuin itse olisit tehnyt – testissä Friends & Brgrs

Jono ulottuu ovelle saakka. Legendaarisen Kulmamäkin tilalle tulleen pikaruokapaikan ”Friends & Brgrs” avajaiset olivat 24.2, mutta monen on vielä käymättä uudessa ravintolassa, sillä lähes koko paikka on täynnä.

On perjantai ja kello on hieman yli kuusi. Minä ja kolme ystävääni olimme sopineet menevämme yhdessä käymään Friends & Brgrs -paikassa ja vaihtamaan samalla kuulumisia. Meistä neljästä kolme – Erika, Mira ja minä – aiomme syödä hampurilaisaterian, ja neljännen on tarkoitus ottaa pirtelö.

Friends & Brgrs on lähiruokaa käyttävä pikaruokapaikka. Se on suomalainen yhtiö, jolla on kolme ravintolaa Suomessa, neljäs on tulossa. He ovat myös laajentaneet ulkomaille; Kööpenhaminaan on tulossa ravintola. Yritys ei käytä ruuassansa lisäaineita ja ruuat valmistetaan itse, poikkeuksena mm. ketsuppi.

”Ruokamme valmistetaan itse omassa keittiössämme ja se tarjoillaan aina hymyn kera. Aivan kuten tarjoilisimme ystävillemmekin” Näin kuvaillaan Friends & Brgrsin nettisivuilla.

Ravintolat toimivat Fresh Casual -periaatteella: Ruokaa ei aleta valmistaa ennen kuin asiakas on tehnyt tilauksensa.

Jono ulottuu juuri ja juuri ulko-ovelle ja me olemme viimeisimpinä oven toisella puolella. Kassoista on käytössä vain yksi. Kokit eivät luultavasti ehdi valmistaa nopeampaa aterioita, joten kahden kassan pitäminen ei ole kannattavaa, vaikka jono lyhenisikin. Ovesta löytyy ruokalista, jota voi alkaa heti tarkastella. Hermostunut arvioiminen, mitä kannattaa ottaa, alkaa keskuudessamme heti. Muut eivät ole tutustuneet listaan ennalta, toisin kuin minä itse.

Uuteen ravintolaan meneminen ei ole helppoa henkilölle, kuten minä, jolla on lukuisia ruoka-aineallergioita. Allergioihini kuuluu muun muassa mausteita, siemeniä ja vihanneksia. Ne eivät ole Ruokalistoista ei suoraa näe, sisältävätkö ainekset esimerkiksi kuminaa tai vaikkapa auringonkukansiemeniä, joten tarkkana on oltava.

Oman ruokavalintani olen tehnyt siis etukäteen ja joudunkin pyytämään erikoistilausta: ”Friend’s Brgr” ilman tomaattia ja majoneesia. Mira on kasvissyöjä, joten päätös on hänelle helppo, ”Veggie Brgr” löytyy listalta. Erika on kaikkiruokainen, ja valitsee ”Cheese and Onion Brgr” -nimisen aterian. Ateriaan kuuluu hampurilainen, virvoitusjuoma sekä ranskalaiset.

Ravintolassa tuoksuu hyvältä. Sitä voisi pitää tyypillisenä burger-paikan tuoksuna, mutta meistä se ei ole niin rasvainen. Ravintola on avoin ja tilava. Yksittäisiä pöytiä on useita ja niitä on eri kokoisia. Keskeltä löytyy pitkä baaripöytä. Paikka on niin täynnä, että huolestumme. Mahtuuko neljän ihmisen seurue johonkin? Jotkut kaksin olevat ihmiset istuvat neljälle hengelle tarkoitetuissa pöydissä. Lopulta yhdistämällä kaksi kahden hengen vierekkäistä pöytää saamme paikan.

Ensimmäisenä huomion vievät punaisina hohtavat valokyltit keittiön ja salin erottavan väliseinän yläpuolella. ”Pick-up”, ”Order” ja ”Cook” jaottelevat kassan, aterioiden noutopaikan ja taka-alalle jäävän keittiön. Keittiötä ei piilotella. Lasiset ikkunat näyttävät selkeästi, kuinka monta kokkia työskentelee jatkuvasti paistaen pihviä tai kypsentämällä ranskalaisia. Tykkään siitä, kuinka se näyttää hienolta, ja tulee tunne, että tällä ravintolalla ei ole mitään piiloteltavaa. Jos oikein kurkistaa, näkee, että tosiaan siellä on oikeita perunoita.

Seinillä on vihreää ja ruskeaa, aika maanläheistä. Päätyseinällä on kuitenkin iso teksti: ”A Brgr is only as good as the ingredients”. Eli suomennettuna, hampurilainen on vain niin hyvä kuin sen ainesosat ovat. Yrityksen sloganeita ja toimintatapoja kertovia tauluja löytyy myös muualta tilasta.

Kun me tulemme kassalle, kassatyöntekijä pyytää odottamaan. Kaksi vanhempaa naista puhuvat jostain kassatyöntekijälle. Ilmeisesti heidän ateriansa on unohdettu valmistaa. Tilannetta selvitellään jonkun aikaa ja ilmeisesti myös pomo tulee paikalle. Naiset suhtautuvat ymmärtäväisesti tilanteeseen. Lopulta ilmeisesti he pääsevät sopivaan ratkaisuun, sillä kaikki poistuvat tyytyväisinä. Pääsemme vihdoin tilaamaan. Arvioisin, että jonotimme 15-20 minuuttia.

Tilaan ensimmäisenä ruokaa.

– Onko kyse allergiasta? Kassalla oleva nuori nainen kysyy ja jatkaa – Laitanko, että vaihtavat hanskat?

Hanskojen vaihto ei olisi välttämätöntä, sillä allergiat eivät ole niin pahoja. Vastaan kuitenkin myöntävästi molempiin. Minulle annetaan piippari, ja kun nainen ymmärtää, että olemme samaa seuruetta, hän pahoittelee välittömästi. Ei se meitä kuitenkaan haittaa. Erika ja Mira saavat kuitenkin yhteisen piipparin.

Tilaukset onnistuvat muuten, mutta pirtelöä ei ole saatavilla. Siitä oli varotettu ruokalistassa, joten liian suuri yllätys se ei ole, mutta valitettavaa. Sen sijaan neljäs ottaa limsan, ja me tietenkin tarjoilemme maistiaiset ruuasta.

Piipparin tarkoitus on ilmoittaa, kun ruoka on valmista. Yhteinen piippari merkitsee sitä, että seurueen ruoka tulee samaan aikaan. Piipparit ovat pyöreitä ja niissä on digitaalinen numero, joka ei kuitenkaan tarkoita jononumeroa, toisin kuin me ensin ajateltiin. Siitä ei lähde liian kovaa ääntä eikä se ole häiritsevää. Meistä ne toimivat, etenkin kun on paljon asiakkaita. Pick-up on selkeästi, eikä sille ole jonoa. Pick-upin työntekijä vielä tarkastaa oikean tilauksen. Tilauksien saapumisessa meni noin 10 minuuttia.

Lautasella on ranskalaiset rasvakeittimen ritilässä ja hampurilainen kääreessä. Lautanen on kuin hienonkin ravintolan, sillä se on suorakulmio. Virvotusjuoman maun saa valita itse, sillä se on helposti otettavissa automaatista. Valittavana on lasi tai pahvinen muki.

Ateria näyttää hyvältä. Ranskalaiset näyttävät hyviltä. Ne ovat paksumpia ja tummempia kuin Hesburgerissa tai McDonald’sissa. Se kyllä selittyy sillä, että ne ovat oikeista suomalaisista perunoista tehty paikan päällä. Sämpyläni näyttää vähän tummemmalta kuin Miran ja Erikan, mutta ei maistu mitenkään erikoiselta.

Maistuu herkulliselta.

”Paras kasvishampurilainen ikinä!” Mira toteaa innokkaasti haukaten lisää.

”Ei ranskalaiset oo mitenkään erikoisia, mutta hyviä”, kuuluu Erikan mielipide.

”Sipuli tuo kivaa makeutta tähän hampurilaiseen”, Erika jatkaa.

”Ranskalaiset toimii dipin kanssa”, Mira lisää, avattuaan dippinsä: aiolidippi yrteillä ja valkosipulilla.

Minun hampurilaiseni on ihan yhtä herkullinen. Pihvi maistuu kunnon pihviltä ja se on maustettu sopivasti. Sämpylä on pehmeä. On hankala kuvailla, miten ruoka on niin hyvää. Yhdistelmä vain toimii! Ranskalaiset ovat minun makuuni sopivan suolaisia, mukavan pehmeitä ja paksuja. Pöydässä olevilla mausteilla on kuitenkin mahdollisuus lisätä esimerkiksi suolaa.

Ruoka katoaa nopeasti suuhun vaihtaessa kuulumisia. Hetkeäkään ei ole hiljaista. Kaikki kuitenkin vaikuttavat nauttivan ruuasta eikä tähteitä jää. Ei tarvitse kysyä kahdesti, suosittelisiko ystäväni paikkaa muille.

”Ehdottomasti.”

”Totta kai!”

”Hintava mutta tosi hyvä.”

”Tullaan tänne toisekin!”

Oma mielipiteeni ei eroa ystävieni mielipiteistä. Ketjun lähiruokaystävällisyys ja aitous on vaikuttavaa. Kieltämättä paikka on hintavampi kuin normaalit pikaruokaketjut, mutta laadusta täytyy joskus maksaa.

Suosittelen Friends & Brgrs -paikkaa ja ketjua lämpimästi!

Kiia Lehtinen

Sininen naapurusto säväyttää

Australialaisen laulaja-näyttelijä ja Youtube-persoona Troye Sivanin ensimmäinen studioalbumi ”Blue Neighbourhood” julkaistiin 4. joulukuuta. Albumi on saanut erittäin hyvät arvioinnit ja hyvästä syystäkin.

Albumi on erinomainen kymmenen kappaleen kokoelma rakkaudesta, sydänsuruista ja aikuistumisesta. Kappaleet sopivat hyvin yhteen, ja luovat yhdessä rauhallista, pehmeää tunnelmaa. Sivanin laulu ja rytmi ovat hyvin rauhoittavia, kuten koko albumi.

Lyriikat ovat myös kehumisen arvoisia. Jokaisesta lauseesta kuule kuinka loppuun ajateltuja ne ovat. Kappaleiden viesteihin on selvästikin käytetty paljon aikaa ja ajatusta. Lyriikat ovat myös hyvin henkilökohtaisia ja rehellisiä, mitä arvostan suuresti. Kappaleet ovat Sivanin näkökulmia elämästä ja rakkaudesta.

Yksi albumin ehdottomaksi kohokohdaksi nousi kappale ”For him.”, joka on aivan uskomattoman herttainen rakkauslaulu. Tämä kappale saa kunnolla punastelemaan sen hyvin suloisen sisällön takia, jossa Sivan tunnustaa rakkautensa itselleen tärkeää henkilöä kohtaan. Troye Sivan kertoi, että kappale oli kirjoitettu suoraan tietylle henkilölle ja ei ollut alunperin tarkoitettu julkaistavaksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tämä kappale lisättiin albumiin, sillä se on aivan mainio.

Ainoita kritisoitavia puolia albumissa on, että kappaleet eivät olleet kuuntelijoille kovin samaistuttavia johtuen siitä, että kappaleet olivat niin henkilökohtaisia ja yksityiskohtaisia. En väitä, että jokaiseen kappaleeseen olisi pitänyt samaistua, mutta monesti on kiva kuulla, ettei ole ainoa maailmassa joka on käynyt läpi ikävempiä asioita.

Tämä albumi on kuitenkin aivan mainio kuuntelukokemus, jota suosittelen ehdottomasti kaikille!

Paula Ranta

Tahtovat vasten tahtoaan

Olet 16 -vuotias aivan tavallinen tyttö. Heräät aamulla omasta sängystäsi, oman perheen luotasi. Kaikki hössöttävät ympärilläsi tavallisuudesta poiketen. Tunnelma on odottava ja alakuloinen, ja erityisesti sinä tunnet eläväsi elämäsi viimeisiä hetkiä. Tämä päivä on erityinen. Tänään sinusta tulee vaimo.

Et tunne tulevaa aviomiestäsi. Olet nähnyt hänet kerran ohimennen, minkä perusteella osaat sanoa hänen olevan vähintään tuplasti ikäisesi. Noin 35- vuotiaasta, tuntemattomasta miehestä tulee tänään aviomiehesi ja sinusta tulee hänen omaisuuttaan.

Kuulostaako karulta ja kaukaiselta? Ei tämä voi tapahtua nykymaailmassa. Ikäväksesi minun on kuitenkin kerrottava, että tämä on miljoonille nuorille tytöille arkipäivää. Joka kolmas kehitysmaiden tytöistä astuu avioliittoon vastentahtoisesti ennen 18 vuoden ikää. Tämä on aivan liikaa.

Lapsiavioliiton uhrit ovat useimmiten tyttöjä, joilta jää naimisiin mentyään usein koulut kesken. Häiden jälkeen on tavanomaista, että vaimo tulee raskaaksi, mikä vaarantaa sekä äidin että syntymättömän lapsen hengen. Tytöillä ei ole oikeutta kieltäytyä seksistä eikä vaatia ehkäisyä. Ajatuskin tällaisesta toiminnasta on meidän sivistyneessä kulttuurissamme absurdi. On kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että emme sulje silmiämme tällaiselta toiminnalta.

Lapsiavioliitot ja lapsen raskaaksi saattaminen ovat molemmat rikoksia. Miksi näin sitten tapahtuu niin suurissa määrin? Lapsiavioliiton syitä on monia. Esimerkiksi taloudelliset syyt voivat ajaa perheen tällaiseen ratkaisuun. Avioliitto voi olla myös kulissi lapsityölle.

Onko lapsiavioliitto aina välttämättä huono juttu? Onko mahdollista, että perhe ajattelee vain tyttären parasta, hänhän saa miehestä suojelijan? Onhan se mahdollista, mutta äärimmäisen epätodennäköistä. Eikä avioliitton pakottaminen ole missään olosuhteissa oikein.

Meillä on kuitenkin keinoja estää tai ainakin vähentää lapsiavioliittojen solmimista ja parantaa avuttomien tyttöjen asemaa. Tehtävä ei kuitenkaan ole yksinkertainen, sillä toiminta on syvällä kansojen kulttuureissa kiinni, eikä muusta mahdollisesti edes tiedetä. On meidän tehtävämme vaikuttaa tapoihin ja asenteisiin sekä levittää tietoisuutta lapsiavioliitoista. Tyttöjen koulutuksen takaaminen on näissä olosuhteissa äärimmäisen tärkeää.

Peppi Niemitukia

Taloyhtiöiden omat lappuliisat

”Hei sinä joka naputat joka häiriköit joka päivä”. Näin ne usein alkavat. Nämä puhuttelevat sanat ovat suoraa nykyajan lappuliisan käsialaa. Perinteisten sakkolappujen sijaan nämä lappuliisat jättävät omia pikku kritiikkejään kiukuspäissään rappukäytäviin kanssa-asujien nähtäville. Lappuliisoilla on usein myös yliluonnollisia kykyjä, he kuulevat ääniä ja haistavat hajuja, jotka jäävät tavallisilta ihmisiltä huomaamatta. Ainakin siihen asti, kunnes lappuliisa ilmoittaa niistä äkäiseen tyyliinsä ilmoitustaululla.

Luultavasti jokaisella kerrostalossa asuneella on kokemusta näistä edellä mainituista lappuliisoista. Lappuja tulee ja menee ja usein ne katoavat yhtä nopeasti kuin ne ovat ilmestyneetkin. Tavallisimmin lappuliisa on suutuspäissään jättänyt lapun, jossa valitetaan melusta tai kadonneista tavaroista. Välillä lappuliisojen reviirille, eli ilmoitustaululle, ilmestyy muidenkin jättämiä lappuja, jotka tosin eivät ole läheskään niin vaikuttavia kuin itse lappuliisan kirjoittamat. Lappuliisoilla on yleensä vuosien kokemus omasta erityistehtävästään, joten heidän lappujaan on vaikea päihittää.

Jollain tavalla koko lappukulttuuri on perin suomalaista. Oman kiukkunsa saa purkaa lappuun ja avautua sydämensä kyllyydestä. Jättäessä lapun anonyymina huomaamattomasti ei sen kummemmin tarvitse olla esillä ja alkaa selitellä asiaa. Sitä paitsi pikkulappusen askartelu tuo mukavasti uutta tekemistä arjen keskelle. Välillä lappuliisa käsinkirjoitetun lapun sijaan avaakin tietokoneen ja fontin kanssa eteen tulee valinnanvaikeus. Toisaalta väliäkö sillä, koska tietokoneella kirjoitetut huutomerkit ovat kuitenkin pääroolissa.

Omalla ilmoitustaulullani oli eräänä päivänä lappu, jossa vaadittiin lopettamaan pallon tai vastaavan esineen pomputtaminen, ettei tarvitse moisen äänen takia repiä hiuksia päästään. Välillä nämä anonyymit lappuliisat jättävät johtolankoja itsestään. Ainakaan hän ei ole kalju. Vielä.

Tätä lappua edeltävä lappu oli mielestäni jo viihteellinen. Siinä rapun innokasta iltanikkaroijaa vaadittiin lopettamaan pikkuharrastuksensa. Oma lappuliisamme oli vuodattanut sydäntään siitä kuinka ”hulluksihan tässä metelissä tulee”. Naapurit olivat selvästi samaa mieltä, joku oli käynyt kirjoittamassa lyijykynällä lapun reunaan ”niin saatana”. Joku kolmas oli piirtänyt lappuun kuulakärkikynällä hymynaaman. Tai vinkkaavan hymiön. En ollut varma kumpi se oli.

Loppujen lopuksi kai nämä lappuliisatkin kuuluvat kerrostaloasumiseen. Onhan ilmoitustaulu aulaan asennettu käyttöön eikä koristeeksi.

Elli Sampakoski

Mustavalkoiset sukupuolet ja muita myyttejä

”Itsensä kieltämisen sijaan jokainen voi olla ylpeästi sitä, mitä on”, julistavat Perussuomalaiset nuoret uudessa kampanjassaan #tyttö_poika. On hauskaa huomata iso ristiriita jo tiedotteen ensimmäisillä riveillä. Ole siis toki oma itsesi, kunhan et herran tähden kyseenalaista sukupuoltasi.

Persunuoret ovat onnistuneet tiedotteessaan tehokkaasti tiivistämään ahdasmielisyyden ja seksismin samaan pakettiin. Pisteet siitä. Myös kaikkien välinen tasa-arvo on otettu jalustalta ja syösty roskiin.

#tyttö_poika- kampanjan tarkoituksena siis on korostaa sukupuolten välistä eroa ja todeta, että maailma on mustavalkoinen. On kamalaa nähdä kampanjan kuvissa tyttöjä taistelemassa feminismiä vastaan ja nuoria joiden päämääränä on viedä Suomen tasa-arvoisuutta monta askelta väärään suuntaan. Kampanjan hyvä puoli tosin on se, että se kumoaa omat argumenttinsa ennen kuin niihin ehtii sanoa juuta tai jaata.

Viime aikoina sukupuolineutraalius on ollut iso juttu Suomessa ja maailmalla. Ihmisten uudenlainen ja vapaampi suhtautuminen sukupuoleen on saanut epäilijät varpailleen. On outoa, että muiden sukupuoli-identiteetti voi vaikuttaa toiseen niin paljon, että siitä täytyy nostaa tällainen numero.

”On olemassa vain kaksi sukupuolta” – ajattelutapa on melko jäykkä näin vuonna 2016. Kyllä, on olemassa ihmisiä, jotka eivät lukeudu kumpaankaan sukupuoleen tai ovat kenties jopa vaihtaneet sukupuolta. Vaikuttaako se muiden ihmisten elämään? Enpä usko. Voisin siis tähän loppuun todeta persujen omin sanoin: ”Me olemme erilaisia. Hyvä niin.”

Anni Tyrjälä

Joka viidennen onni

Keskimääräisesti partiossa on ollut joka viides suomalainen, joten jokainen meistä tuntee jonkun joka on ollut mukana toiminnassa tai on vieläkin. Ei tuota kansainvälisesti arvostettua ja hitusen isänmaallista harrastusta ehkä ensi istumalta ajattelisi suomalaisten suosituimmaksi, mutta kyllähän se on. Eikä tuo mielestäni ole millään tavalla ihme.

Suomi, suomalaisuus ja suomalainen ihannetaan yleensä samoihin kehyksiin kuin partion aatteet ja taidot. Suomi pärjäsi keskellä talvista metsää viikkoja sodassa. Suomi on rakennettu sukumme omin käsin, kirjaimellisesti. Vielä muutama sukupolvi sitten jokainen osasi aivan varmasti hakata puita kirveellä vaikka unissaan, käyttää tuluksia, tehdä kiehisiä tai solmia solmuja enemmän kuin käsissä on sormia.

Nykyaikana ei pidetä perustaitona aivan normaaleja pelastustaitoja. Onneksi kouluissa jotenkin käydään läpi jäihin pudonneen ihmisen pelastaminen, mutta muut ensiaputaidot jäävät takavarjoon.
Kyllä partiossa harjoitellaan ensiapua, niinkuin kaikki stereotypisesti ajattelevat. EA-rasteja on niin lippukunnan omissa kisoissa kuin SM-tasolla.

Itse pidän muiden johtajien kanssa vartiollemme vuodessa ehkä kaksi kokousta, joissa aina taso nousee. Eli ei. Emme hoida nyrjähdystä yhdeksännellä vuodella partiossa. Silloin ajankohtaisempia ovat elvytys, kolmannen asteen hypotermia, sairaskohtaukset ja harjoituksissa lavasetut onnettomuudet.

Kyllä partiossa harjoitellaan solmuja, niinkuin kaikki stereotypisesti ajattelevat. Keskimäärin arvioisin ihmisten osaavan solmuja ehkä kolme lonkalta. Mukaan lukien kuuluisa umpisolmu.
Näin yli kymmenen vuoden jälkeen kun mietin montako osaan, ainakin melkein lonkalta, voisin sanoa lähemmäs kahtakymmentä. Positiivista tai ei, osaan turhiakin joilla en tee yhtään mitään.

Haluan ajatella katsellessa käsiäni kaikkea sitä mitä osaan ja kuinka olen opetellut erilaisia taitoja eri tilanteita varten.
Haluan ajatella, että luotan taitoihini ja kykenisin parhaani mukaan auttaa toisia tilanteissa, eikä se olisi osaamattomuudestani kiinni.
Haluan, että omat johdettavat tyttöni voisivat ajatella samaa.
Haluan heidän luottavan omaan käsiinsä ja lihasmuistissa oleviin malleihin.
Ei sitä tule ajatelleeksi, että kuinka paljon turvallisuuden tunnetta se lisää, että ystävät osaavat tarvittaessa oikeasti auttaa sinua.

Hierarkia partiossa ei ole aivan samanlainen kuin muissa harrastuksissa. Välttämättä aikuinen ei ole se osaavin. Itseasiassa näin on harvemmin, mutta aikuiset kohentavat ja ylläpitävät taitojaan helpommin.
Arvostus ja osaaminen kulkevat käsikädessä. Monta aikuistajohtajaa meidänkin lippukunnassa on ollut vähemmän toiminnassa mukana kuin olen itse ollut.

Joku siinä nappaa vieläkin, eikä siihen kyllästy vaikka hermoja voidaan koetella useampaankin otteeseen. Faktahan se on, että lauma sudenpentuja (7-9 vuotta) pystyttää puoli joukkue-teltan paremmin talvimetsään kuin varusmiehet. Faktahan se on, että kourallinen samoajia (15-17 vuotta) purkavat samaisen teltan kasaan räpäyksessä.

Katariina Kankaansivu

Mätchääkö? Tinder on yhä tabu

Ympäri maailman jo yli 50 miljoonalla on se, mikäli on uskominen markkinoinnin tietopankki DMR:n tilastoihin. Tämä luku sisältää henkilöt, jotka käyttävät sitä aktiivisesti kuukausittain, eli todellinen kokeilleiden määrä on varmasti huomattavasti suurempi. Peräti 10 miljoonaa käyttää sitä aktiivisesti jopa päivittäin.

Suomessakin sitä on kokeillut mainostoimisto Miltton Creativen mukaan jo vuoteen 2014 mennessä yli 100 000, jonka jälkeen määrä on varmasti kasvanut roimasti.

Suurista käyttäjämääristä huolimatta sitä ei voi pitää auki julkisella paikalla. On noloa kertoa ulkopuoliselle oikeasti tapaavansa sitä kautta ihmisiä, ja sen käyttö on ennemminkin vain läppä.

Se on pinnallisuuden huippu, rakkauden vastakohta, vääräuskoisten paikka. Se on tabu. Se on Tinder.

Trendin suunta kohti vähemmän noloa

Tinder on tämän hetken ehdottomasti suosituin deittisovellus, joka mobiililaitteen paikkatietojen perusteella etsii lähellä toisiaan liikkuvia ja antaa näin mahdollisuuden tykätä toisesta henkilöstä.

Vaikka Tinder on perustettu vasta vuonna 2012, on sen suosio ohittanut jo monet vanhemmat deittisivustot ja -sovellukset.

– Tinderin helppous tekee siitä niin suositun. Siinä korostuu tietynlainen pelimäisyys, joten sitä käytetään kepeästi ilman suurempia taka-ajatuksia ja ”epätoivoisuutta”, selittää Jyväskylän yliopistossa kauppatieteitä opiskeleva Juuso ”Tindermeister” Puranen, joka on viime vuoden ajan koonnut Tinder-aiheista graduaan. Gradua varten hän on haastatellut 15 henkilöä.

Suosittu Tinder onkin. Vaikka monet ajattelivat sen olevan nopea tähdenlento vuonna 2014 suosion räjähtämisen jälkeen, edelleen sinne liittyy päivittäin uusia käyttäjiä. Tämän huomaa esimerkiksi silloin, kun on selannut kaikki henkilöt läpi – seuraavana päivänä Tinderistä löytyy jälleen selattavaa.

Miltton Creativen mukaan suosio on mennyt jopa yli Twitterin.

Käyttäjistä moni ei ole aiemmin edes uskonut deittisivustojen toimivuuteen, joten käyttö voi tuntua nololta. Esittelyistä löytyy teksti ”voin valehdella missä tavattiin” ja harva myöntää edes kavereilleen käyttävänsä sovellusta ennen kuin joku törmää hänen julkiseen profiiliinsa.

Silti on selvää, että niin Tinderin kuin muidenkin deittisivustojen käyttäminen julkisestikin on nykyään suvaitumpaa kuin ennen. Tinderin käyttö selitetään läpällä tai sillä, että ”kaveritkin käyttävät”. Kynnys Tinderin käytön myöntämiseen on laskenut, kun kavereidenkin kanssa voi keskustella sieltä löytyvistä ihmisistä.

– Tinder on vähentänyt nettideittailuun liittyvää häpeää. Psykologisesta näkökulmasta tämä on hieno asia. Läheiset ihmissuhteet ovat ihmisen terveydelle yhtä tärkeitä kuin ruoka tai uni. Ystävien verkosto helpottaa sosiaalista yksinäisyyttä, mutta se ei poista kumppanin kaipuusta johtuvaa emotionaalista yksinäisyyden tunnetta, Väestöliiton parisuhdekeskuksen psykologi Elina Nurminen kertoo.

Nurminen on ollut mukana tekemässä pienimuotoista 109 vastaajan nettikyselyä, joka koskee Tinderiä. Hän kertookin kyselyssä vastanneista yli 80 prosentin etsivän Tinderistä pitkäaikaista seurustelusuhdetta.

80 prosenttia on iso määrä ihmisiä – koska harva asiaa silti myöntää.

Amorin apulainen?

Asenne Tinderiä kohtaan vaihtelee paljon. Toisten mielestä se on hyödyllinen kanava löytää uutta keskusteluseuraa tai jopa enemmän, kun taas osa ahdistuu siellä erityisesti naisia kohtaan yleisistä vihjauksista ja kokee, etteivät intressit muiden ihmisten kanssa kohtaa.

– Tinder koetaan hauskana ja hyödyllisenä, mutta toisaalta ahdistavana, pinnallisena ja ulkonäkökeskeisenä, kuvailee Puranen gradunsa pohjalta.

Myös syitä Tinderin käytölle löytyi jos minkälaisia. Purasen mukaan monella ei ole selkeitä tavoitteita, vaan etsitty asia vaihtelee hyvin paljon käytön aikana.

– Syitä ovat esimerkiksi ajanviete ja huvi, treffailu, ihmisten tapaaminen ja heihin tutustuminen, lyhytaikaisten suhteiden etsiminen, seksiseura ja kavereiden etsiminen. Myös matchien keräilyä harrastettiin jonkin verran, hän ynnää.

Seksiseuran etsiminen olikin yllättävän yleistä. Nurmisen mukaan 28 prosenttia vastanneista etsi vakituista seksiseuraa, kun taas kertaluontoista etsi 18 prosenttia

Entä treffailu, onko se sitten yleistynyt myös nettideittailussa?

– Tinder-treffien määrät vaihtelivat yhdestä yli sataan. Yleisin oli noin viidet Tinder-treffit. Eli voisi sanoa, että kyllä treffit ovat aika yleisiä, Puranen toteaa.

Myös Nurminen kertoo, että 84 prosenttia vastanneista oli ollut treffeillä Tinderissä tapaamansa henkilön kanssa.

– Oletin aluksi, että Tinderin myötä Suomeen rantautuu amerikkalainen deittikulttuuri, johon kuuluu usean ihmisen tapailu yhtä aikaa. Selvityksemme osoitti kuitenkin, että suurin osa sinkuista deittasi yhtä ihmistä kerrallaan, Nurminen kuvailee.

Ihmiset ottavat siis enemmän tosissaan sovelluksen ja siellä törmäävänsä ihmiset, vaikka toisin voisi luulla.

Nurmisen mukaan kyselyssä vastanneista 17 prosenttia oli löytänyt Tinderistä pitkäaikaisen seurustelukumppanin.

Purasella tilanne oli vielä yleisempi, vaikkakin täysin tarkoituksellisesti: noin puolet haastatelluista oli löytänyt vakavan suhteen Tinderin kautta.

– Kaksi haastateltavaa asui yhdessä Tinderistä löytyneen kumppanin kanssa ja näistä toinen odotti ensimmäistä yhteistä lasta, hän kertoo.

Itsetunnon kohottaja ja pelkkä ajanviete?

Tinderin peliluontoisuus ei silti ole kiellettävissä.

– Moni haastatelluista tunnusti tekevänsä päätöksen tykkäämisestä suoraan pelkän profiilikuvan perusteella – ja yleensä negatiiviseen suuntaan, Puranen kuvailee.

Peliluontoisuus saattaa helposti johtaa siihen, että jotkut hakevat sieltä vain matcheja ja siten haluavat nostaa markkina-arvoaan. Itsetuntoon se vaikuttaa useimmiten positiivisesti, mutta myös päinvastaisia vaikutuksia voi olla: torjutuksi tuleminen sattuu.

– Deittikulttuuri on muuttunut hyvin nopeaksi. Päätökset yhteydenpidon jatkumisesta tai päättämisestä tehdään vaikka yhdessä sekunnissa. Siinä ei jää paljoa tilaa huomioida toisen tunteita. Keskustelukaveri voi kadota bittiavaruuteen jälkiä jättämättä. Tällaiset torjunnat ilman selitystä ovat uusi menettämisen muoto sinkuille, Nurminen kertoo.

Itse Nurmisen mukaan paras asenne Tinderissä olisi ajattelutapa ”olen lähestymisen arvoinen”.

– Tinder näyttää toisinaan vahvistavan niitä käsityksiä, joita sinkulla on itsestään jo valmiiksi.

Juuri sopivasti juntit toisilleen

– äkkilähtö Tinderistä parisuhteeseen

Oli kesä 2014. Juhannuksena Tuusulassa sillä hetkellä asuva Sami, 28, oli ajelemassa työkaverinsa kanssa pääkaupunkiseudulta pohjoiseen Nordkappiin. Huumorimielessä he jokaisella pysähdyspaikalla tyhjensivät Tinderinsä melko raa’allakin suodattimella.

– Se oli sellaista roadtripin välikevennystä aina, Sami kertoo nauraen.

Sodankylän kohdalla sama toistui, ilman minkäänlaisia poikkeuksia. Samalla paikkakunnalla kotonaan juhannusta viettänyt Jenny, 27, oli yksi näistä, joka sai matchin Samin Tinder-pelailuissa.

Aluksi Jenny oli vain yksi muiden joukossa – yksi niistä, joiden kanssa Samin oli tarkoitus vain jutella. Sami aloitti keskustelun pian kyselemällä kuulumisia, mutta se kuoli nopeasti.

Kumpikaan ei osannut tässä vaiheessa arvata, että saman kesän alussa testimielessä ladattu sovellus ja juuri tämä kyseinen henkilö tulisi muuttamaan koko elämän vain parin kuukauden sisällä.

Muutaman päivän päästä Jenny lisäsi Tinderiin kaikille yhteyksilleen näkyvän kuvan parvekkeeltaan tekstillä ”Romeo, mikset ole jo huutelemassa?”. Tätä kommentoineiden joukossa oli myös Sami, joka valitteli välimatkaa.

Se oli ensimmäinen muisto, jonka Jenny ja Sami toisistaan muistavat tarkasti.

Siitä lähtien keskustelu alkoi edetä sujuvasti ja niin, että se tuntui erilaiselta kuin muiden kanssa: Jenny ja Sami huomasivat heti jakavansa samanlaisen huumorintajun, käyvänsä rehellisen syvällisiä keskusteluja ja pystyvänsä olemaan omia ”juntteja” itsejään.

Keskustelu siirtyi pian Whatsappin puolelle, ja jo kahden viikon päästä Jenny osti junaliput Rovaniemeltä Tikkurilaan.

– Blogini nimi oli ennen Ikisinkku. En oikein ikinä uskonut tapaavani ketään näin, sillä en kovin helposti ala vakaviin suhteisiin. Vielä muutama viikko ennen junamatkaakin olin uhonnut kaverilleni, etten ikinä lähde Oulua kauemmas miestä tapaamaan, mutta siinä sitä sitten mentiin, Jenny naurahtaa ja toteaa niiden olevan kliseisiä viimeisiä sanoja ennen kuin tajuaa ”sen olevan menoa nyt”.

Jenny istui junassa vatsa täynnä perhosia, mutta lopulta Helsinkiin Samin luokse päästyään ujous hälveni ja kaikki tuntui oikealta.

– Pelkäsin jäätyväni alussa, mutta en sitten onneksi niin tehnytkään. Tuli heti fiilis, että tämä on se tuttu Sami, jonka kanssa olen jutellut netin välityksellä, Jenny toteaa.

– Ensitreffipaikkana Korkeasaari oli hyvä, sillä siellä varmasti keksii puhuttavaa, lisää Sami naurahtaen.

Jo saman illan aikana he päättivät alkavansa seurustelemaan ja sen mukaan vuosipäivää vietetään 15. heinäkuuta.

Hyvin pian pitkä välimatka alkoi vaivata, ja Jenny ja Sami alkoivat pohtia yhteen muuttamista. Asiasta teki ajankohtaisen näin pian myös se, että Jenny oli saanut harjoittelupaikan Helsingistä.

Jenny itse kertoo miettineensä ja varmistelleensa myös Samilta moneen otteeseen sitä, ovatko he varmasti tosissaan asian kanssa:

– Välillä ihan hirvitti ajatella, että ei herranjumala, kun tämä kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Nopeudestaan huolimatta pariskunta kuitenkin kertoo, etteivät he ainakaan itse törmänneet kritiikkiin läheisten suunnalta, vaan saivat täyden tuen päätökseensä. Iän puolesta vakavampaa parisuhdetta oli lähinnä jo odotettu vanhempienkin suunnalta. Lisäksi luottamusta varmasti lisäsi alusta asti se, että Jennyllä ja Samilla oli satunnaisia yhteisiä kavereita.

Vanhemmat pitivätkin jo silloin lastensa tulevasta avopuolisosta. Neuvoksi Jennylle annettiin ”Kotiin voi aina palata. On hyvä lähteä kokeilemaan ja jos ei onnistu, niin tulee vain takaisin”.

Viiden viikon päästä ensitapaamisesta ja kolmen tapaamiskerran jälkeen Jenny muutti Samin luo Tuusulaan.

– Ei ole oikein missään vaiheessa ollut sellaista epävarmuutta, että ei voisi edetä. Jotenkin on vaan luottanut ja halunnut heittäytyä tähän juttuun kokonaan, Jenny kertaa.

Nykyään kumpikaan heistä ei osaa kuvitella elämäänsä ilman toisiaan.

– Saattaa jopa olla, että olisi jäänyt montakin mahdollisuutta käyttämättä ilman Jennyä, Sami tiivistää kertoessaan heidän kummankin saaneen suhteestaan tietynlaista rohkeutta elämään sekä paljon uusia kokemuksia.

Yhteisen matkan varrella onkin nähty asumispaikkana Tuusulan jälkeen vielä Riihimäki ja tällä hetkellä Ikaalinen. Suunta on määrätietoisesti kohti Lappia, sillä sekä Samille että sieltä kotoisin olevalle Jennylle luonto ja oma tila ovat tärkeitä.

Lapissa sijaitsevan yhteisen kodin lisäksi Jenny ja Sami voivat nähdä itsensä 10 vuoden päästä naimisissa ja mahdollisesti jopa vanhempina lapsille, mikä tosin riippuu hyvin pitkälti elämäntilanteesta, sillä vielä he eivät ehtisi olemaan tarpeeksi kotona lastensa kanssa.

Jenny ja Sami ovat oiva esimerkki siitä, kuinka parisuhteessa ollaan niin läheisesti toisissaan kiinni, mutta silti annetaan toisilleen lupa omaan elämään: Sami joutuu usein olemaan poissa kotoa päiviä töidensä ja harrastustensa takia, mutta Jennylle tällainen yksinolo on vain positiivista silloin tällöin.

– Totta kai sitä silloin ikävöi toisiaan, vaikkei sitä aina uskallakaan myöntää. Kyllä kotiin on aina mukavampi tullakin, kun tietää, että siellä odottaa joku, joka ikävöi, he kertovat yhdessä.

Lisää omaa aikaa ja tilaa tulee ensi vuonna, kun Jenny muuttaa osittain Joensuuhun keskeneräisten opintojensa takia. Etäsuhde ei kuitenkaan jännitä pariskuntaa, vaikka yhteinen aika jää silloin vielä vähemmälle kuin nyt. Yliopisto-opinnoissa kun ei kuitenkaan ole aina sidottu olemaan paikanpäällä ja muutenkin yksi lukuvuosi on hyvin lyhyt aika.

Pariskunnalla on omat tapansa pitää suhde kasassa kiireisen arjen keskellä: vaikkei romanttisuus ilmenekään suhteessa normaalia arkiromanttisuutta ihmeellisemmin, he viettävät välillä somettomia yhteisiä iltoja ja muistavat päivittäin sanoa toisilleen kauniita sanoja.

– Rakastan sinua tulee sanottua joka päivä jossain välissä, viimeistään illalla. Vaikka sen sanominen onkin automaatiota, se ei ole vain sanojen helinää. Kyllä siinä on se tunne mukana aina, Jenny hymyilee.

Miten Jenny ja Sami nykyään muistelevat Tinderiä?

– Totta kai se madaltaa kynnystä jutella uusille ihmisille. Epäilen myös, että se jollain tasolla jopa vähentää syrjäytymistä. Esimerkiksi kipeässä eroamistilanteessa siitä varmasti voi olla apua, Sami summaa.

Jenny toteaa Tinderin toimivan erityisesti Lapissa paremmin kuin etelämmässä. Hän kertoo tuntevansa kotiseudultaan useita Tinder-pariskuntia, sillä yleisesti ottaen Lapissa käyttäjät etsivät todennäköisemmin vakavaa parisuhdetta.

Hän lisää sovelluksen olevan todella raadollinen ulkonäköpainotteisuutensa takia, mutta niinhän se menee muutenkin.

Jennyn ja Samin kohdalla tämä raadollisuus toimi, koska he vastaavat toistensa ihanteita. Sitä paitsi ilman Tinderiä Jenny ja Sami eivät ehkä ikinä olisi tavanneet.

– Maaliskuussa 2014 lähes eksyimme samaan aikaan samaan baariin. Lisäksi yhteisten tuttujemme kautta se olisi voinut olla mahdollista jossain kohtaa elämää. Joitain satunnaisia mahdollisuuksia siis olisi saattanut olla tapaamiselle. Eri asia kuitenkin on, olisimmeko kiinnittäneet huomiota toisiimme, ja kuinka juttu olisi lähtenyt etenemään livenä, Jenny kertoo.

Sara Ahonen

Yhä nuorempia kuskeja liikenteeseen?

Liikennevirasto Trafi uskoo 16-vuotiaiden olevan valmiita auton rattiin ja liikenteeseen tietyin ehdoin ja rajoin. Nuoret saisivat ajaa autoa harjoitteluluvalla niin sanotusti itsenäisesti vanhemman tai autokoulun opettajan läsnä ollessa, mutta huviajelut viikonloppuisin ja kavereiden kuskaaminen paikasta toiseen olisi kielletty.

Tämä on täysin järjetön idea. Mielikuva siitä, että omistaa auton, mutta auton kyydissä ei saa olla ketään muuta kuin sinä ja oma vanhempi, on kamala. Autosta tulee aivan turha väline, jos sitä ei saa käyttää viikonloppuisin esimerkiksi ostosreissulla kaupunkiin.

Mielestäni on harhaanjohtavaa puhua nuoren itsenäisestä ajamisesta, jos joku on jatkuvasti vahtimassa, miten ajaminen sujuu. Uskon, että kuolonkolarit lisääntyisivät ja nuoret lähtisivät vastuuttomuuttaan ajelemaan kavereidensa kanssa ilman vahtia.

16-vuotias ei ole valmis rattiin. Liikenteessä on monia asioita, joita täytyy huomioida ajaessa. Lisäksi nuorella on mielessään usein kiinnostavampia asioita kuin liikenteen seuraaminen.

Uudistus olisi myös vaarallinen muun liikenteen kannalta. Auto on suurempi kuin esimerkiksi mopoauto tai skootteri ja aiheuttaa siten enemmän vaaraa muille kanssa-ajajille.

Trafi hakee tällä ilmeisesti sitä, että nuorilla olisi ajokokemusta jo ennen varsinaisen ajokortin saamista. Loppujen lopuksi nuorella ei voi olla opiskelujen ohella niin paljoa vapaa-aikaa, että hän voisi käydä hankkimassa ajokokemusta vanhempansa valvonnassa.

Minun neuvoni nuorille on seuraava: Jos haluat 16-vuotiaana ajaa autoa, hanki mieluummin mopoauto ja harjoittele sillä.

Anni Huhta

 

Millainen on kotikanala?

Kanojen ottaminen lemmikiksi on ollut jo muutaman vuoden nouseva trendi niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Varsinkin kesäkanaloista tehtyjä juttuja näkyy paljon lehdissä kesällä, mutta harvemmin esitellään pysyvää lemmikkikanalaa.

Faktaa

Mitä lupia kanojen hankkimiseen vaaditaan? Erityisesti lupa­tasolla on kunnallisia eroja. Yleensä kunnalla on täytettävä lomake, joka maksaa parikymmentä euroa tai ei yhtään mitään. On myös hyvä kysyä naapureilta, mitä mieltä he ovat asiasta.

Mitä kanojen hoitamiseen tarvitaan? Kanoille on tietenkin oltava omat tilansa ja ulkoiluhäkki, jossa ne voivat ulkoilla turvallisesti muuttolintukauden ajan, jonka jälkeen ne voi päästää häkistä ulos. Talveksi kanala tulee olla eristetty ja sisälle tulee asettaa esimerkiksi lämpölamppuja pitämään kanat lämpiminä. Kanalassa on hyvä olla useampia orsia eri korkeudella, jotta koko hierarkia pääsee haluamilleen paikoille. Tärkeää on hankkia myös ruoka­ ja juoma­automaatit. Ruuaksi kelpaa rehu, joita useimmissa kanaloissa käytetäänkin. Lisäksi ruokakaupoista saatavat hedelmä- ja vihannesjätteet ovat oiva lisä kanan ruokavalioon. Kanalan lattialle on myös syytä levittää kuiviketta, kuten turvetta tai sahanpurua. Pesiä kannattaa rakentaa useampia, jotta kanoilla olisi valinnanvaraa munimispaikasta, sillä jos hyvää pesää ei löydy, kanat saattavat munia munansa piiloon.

Montako kanaa kotikanalassa saa olla? Kotikanalassa 2–3 kanaa neliölle on sopiva määrä. Tilaa kannattaa varata mieluiten runsaasti, jotta kanoilla on mukava olla. Varsinkin jos parvessa on useampi kukko, tilaa tarvitaan paljon.
08:00 Aamu alkaa avaamalla kanalan ovi, jonka takana koko parvi jonottaakin kärsimättömästi. Omat kanat ovat tottuneet ulkoilemaan kovasti ympäri tonttia, tosin vuodenajan pienen valomäärän takia kanat nyt vain käväisevät ulkona jaloittelemassa. Vaikka maa onkin märkä ja ihmisen silmään mudan peitossa, siipiveikot nokkivat sitä ahkerasti, muka löytäen sieltä jotain syötäväkseen.

08:15 Sillä välin kun kanat ulkoilevat, tallissa minua odottaa pinoittain banaanilaatikoita. Ne ovat kaikki täynnä hedelmä- ja vihannesjätettä, jota Kuljun kartano ystävällisesti meille lahjoittaa. Alan lajitella hedelmiä ja vihanneksia yhteen laatikkoon, joka on sen täytyttyä määrä kaataa kanalan lattialle kanojen herkuteltavaksi.

Melkein kaikki hedelmät ja vihannekset käyvät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – esimerkiksi paprikoita, joita kanat eivät tunnu oikein ymmärtävän. Kaikista halutuimpia herkkuja ovat rypäleet, jotka kanalan lattialle päätyessään menevät kuin kuumille kiville. Myös keräsalaatti on yksi suosikeista, sillä se pysyy hyvin paikoillaan, kun sitä nokkii.

Kun laatikon sisältö on vihdoin lattialla, pääkukko Kalervo ilmoittaa kovaan ääneen kaikille rouville lattian olevan jälleen mystisesti täynnä naposteltavaa.

Kanat alkavat nokkia aamupalaansa yllättävän rivakasti. Kalervo katselee vieressä ja vahtii, ettei mikään vaara ehdi yllättämään neitokaisia, kun ne keskittyvät syömiseen.

14:00 Puolenpäivän jälkeen on aika mennä katsomaan, joko munia on alkanut tupsahdella. Yleensä tähän aikaan päivästä useimmat kanoista ovat pyöräyttäneet tuotoksensa valitsemaansa pesään, jonka Kalervo on luultavasti joutunut jokaiselle esittelemään, järjestelemään ja kokeilemaan, onko siellä varmasti mukava istua. Kerään päivän saaliin kennoihin. Munia kertyy päivän aikana noin 15 kappaletta. Muutama viikko sitten puolet munista olivat pieniä, sillä nuoret neidot olivat vasta tulleet kananikään, mutta nyt useimmat munista ovat lähes saman kokoisia. Väri vaihtelee valkoisesta suklaan­ tai punertavanruskeaan. Munivan kanan tunnistaa sen helttojen ja harjan kirkkaanpunaisesta väristä.

17:00 Kanalassa on käytävä taas. Viimeiset munatkin ovat ilmestyneet, ja ne on kerättävä pois. Koska ulkona on jo pimeää, useimmat kanat istuvat orsilla – istumapaikathan on varattava kauan ennen nukkumaan menoa, ettei mieleinen paikka vain menisi sivusuun. Tämä kuitenkin unohtuu kanoilta nopeasti, kun kaadan päivän toisen banaanilaatikon lattialle. Vilske alkaa taas kanojen hyppiessä alas orsilta syömään. Rehu­ ja vesitilanne on tarkistettava samalla ja vajaat juoma­automaatit on täytettävä, jotta kanoilla olisi aina tarjolla puhdasta vettä ja perusruokaa, jota popsia parempia ruokia odotellessa.

Suljen jo oven, sillä kukaan ei ole enää menossa ulos, ja jotta kanalaan ehtisi tulla lämmin yöksi.

20:00 Palaan vielä silittelemään siivekkäitä kavereitani ja katsomaan, että kaikki on kunnossa. Sanon hyvät yöt, ja ne tuijottavat minua silmät lurpsahdellen kiinni. Lopulta sammutan valot. Kanalan päivä on taas kerran pulkassa.

Teksti ja kuvat, Elenora Pihlajisto

 

Tehtävänimikkeenä kidutus ja kipu

Löytyikö lautaseltasi tänään jauhelihaa, lampaankyljystä tai muita lihatuotteita? Oletettavasti.

Et varmaankaan ajatellut ruokailun ohella sitä silmitöntä tuskaa ja väkivaltaa, jota teuraseläin on kokenut vain päätyäkseen sinun jauhelihakastikkeen raaka-aineeksi? Entä jos tuon eläimen tilalla olisikin Sinun rakas lemmikkisi? Reagoisitko siihen eri tavalla kuin teuraseläimen lihaan?

Oikeutta eläimille -järjestön julkaisemat videot tuotantokeskuksista ja teurastamoilta ovat kaikin puolin järkyttävää katsottavaa.

Sähköpiiskan käyttö sekä eläinten lyöminen ja muu väkivalta ovat arkipäivää teurastamoilla. Myöskään idioottivarmaa tainnutusmenetelmää ei saateta loppuun asti tai välttämättä edes pyritä tekemään oikein.

Eläimet kokevat täysin turhaa kärsimystä ja kipua. Herää kysymys: miksi? Onko kyse työntekijöiden turhautumisesta vai voiko vika olla lainsäädännössä ja korkeamman tahon välinpitämättömyydessä?

Mielestäni vikaan mennään molemmissa kohdissa.

Työntekijöiden toimintamalleista näkee suoraa inhoa eläimiä kohtaan, mikä ei ole millään tapaa tarkoituksenmukaista työssä, jossa teuraseläimen elämä kuuluisi päättää mahdollisimman kivuttomasti.

Videoillakin näkyneet teurastajat ja muut työntekijät osoittavat kehonkielellään toiminnan tulevan suoraan selkäytimestä eivätkä he minusta tunnu häpeävän toimintaansa lainkaan, vaikka syytä olisi.

On suorastaan idioottimaista hakea työhön, jos ei ole henkilökohtaisesti resursseja hoitaa työtä laillisella ja toivotulla tavalla. Erityisen väärin tämä asia on ammatissa, jossa on mahdollisuus aiheuttaa toiminnallaan kärsimystä toiselle elävälle olennolle.

Jos ihmisen sydän riittää satuttamaan eläintä täysin estoitta, on kyseinen henkilö myös täysin sopimaton ammattiin, jossa tarkoitus on nimenomaan päättää eläimen elämä mahdollisimman kivuttomasti.

Kuitenkin myös korkeammat tahot ovat osasyy nykyiseen tilanteeseen. Onhan Suomessa toki eläinsuojelulait ja tarkastajat, jotka käyvät aika ajoin tarkistamassa ovatko teurastamot ja muut tuotantokeskukset sääntöjen mukaisia, mutta eivät nämä satunnaiset tarkastukset paljasta koko totuutta toiminnasta.

Pohdin usein, minkä takia tuotantolaitoksissa ei vaadita jatkuvaa tai edes viikoittaista eläinlääkärin läsnäoloa niillä toiminta-alueilla, joissa eläimiä teurastetaan. Mielestäni toiminnan laillisuuden tarkkailu on täysin Eviran vastuulla, eikä se hoida työtään vaadittavalla tavalla.

On helppoa toimia lain vastaisesti, jos kukaan ei ole näkemässä tai antamassa rangaistuksia. Liian usein minusta tuntuu, että korkeammat tahot käyttävät periaatetta ”poissa silmissä, poissa mielestä” ja lakaisevat koko asian maton alle, vaikka niin ei todellakaan tulisi toimia.

Kun sisäfileepihvi muodostuu eläimen oikeuksia ja etua tärkeämmäksi, ovat ihmiskunnan ajattelumallit muuttuneet täysin läpimädiksi. Juuri niin on käynyt Suomessa.

Karoliina Koski

 

Pelaajan unelmapäivä
Sain haasteen journalismin opettajalta tehdä reportaasin päivästäni pelkän tietokoneen äärellä. Noh, otin tietenkin haasteen vastaan ja kirjasin kaiken ylös, mitä tein tuolla 12 tunnin aikavälillä.

13:30

Heräsin vasta puoli kahdelta päivällä sateisena lauantaina. Edellinen ilta oli mennyt vähän pitkäksi kavereideni takia. Yleensä viikonloppuisin tykkään jäädä sänkyyn makaamaan ja katselen Facebookia tai Twitteriä.

14:00

Heräiltyäni menin syömään aamupalaa, joka koostui kolmesta leivästä. En yleensä jaksa syödä aamulla, joten pienemmät annokset ovat juuri sopivia.

Kerroin äidilleni, että aion viettää seuraavat 12-tuntia
omassa huoneessani, koska joudun tekemään reportaasin siitä. Hyvä syy olla koneella koko päivän.

14:20

Tässä on oma huoneeni, jossa tulen helposti viihtymään koko päivän. Päiväni alkaa katselemalla videoita. Yleensä katson CS: GO -peliin liittyviä videoita YouTubesta, mutta myös erilaisten kuuluuksien vlogit kiinnostavat.

15:00

Huomasin, että suuri CS: GO -turnaus oli käynnissä Twitch -nimisessä suoratoistopalvelussa. Maailman parhaat tiimit pelasivat toisiaan vastaan suuren yleisön edessä.

Tykkään muutenkin katsoa pro-pelaajia ja kavereitani pelaamassa CS: GO:ta Twitchistä. Pystyn keskustelemaan heidän kanssaan reaaliajassa, kun he pelaavat, joten aika kuluu mukavasti jutellen.

16:20

Pelin loputtua olin itsekin inspiroitunut pelaamaan, joten kutsuin vanhat koulukaverini pelaamaan kanssani. Menimme pelaamaan samalla, kun juttelimme Skypessä muun muassa koeviikon loppumisesta.

17:00

Pelin loputtua äitini toi kotitekoista pizzaa ja Vanilla-kolaa huoneeseeni. Kiitin häntä, ja aloin katsomaan taas videoita ruokailuni ajan. Mainittakoon vielä, etten todellakaan syö tällaista ruokaa yleensä, edes viikonloppuisin.

17:30

Tykkään editoida kuvia sekä videoita, joten avasin Adoben After Effectsin ja jatkoin keskeneräistä videoprojektia, joka liittyi taas kerran CS: GO:hun. Kuten on jo varmaan tullut selväksi, suuri osa elämästäni pyörii tämän pelin ympärillä. Mutta hyvin suuren osan vie myös pikkuveljeni, joka tykkää aina tulla häiritsemään tekemisiäni.

18:30

Pienen editointisession jälkeen vanhat koulukaverini pyysivät minua taas pelaamaan, joten tietenkin suostuin. Pelasimme kaksi peliä, joista toinen päättyi tasapeliin ja toinen meidän voittoomme.

20:00

Äitini koputti taas oveen ja kantoi pientä puista koria kädessään. Hän toi minulle patonkia ja mehua. Katselin mitäs muutakaan kuin videoita samalla, kun söin iltapalaani.

23:00

Aiemmin katsomani turnaus oli edennyt jo finaaliin. Tiimit pelasivat yhteensä kolme peliä, joista heidän piti voittaa kaksi voittaakseen turnauksen. Lopulta ruotsalainen joukkue, Fnatic, vei voiton melkein kolmetuntisen ottelun jälkeen.

1:30

Hyvin jännittävän finaalin päätyttyä huomasin, että tšekkiläinen kaverini oli aloittanut livestriiminsä. Hän aikoi striimata yhteensä 24-tuntia putkeen, joten liityin hänen seuraansa hetkeksi.

Hetki muuttui kolmeksi tunniksi, kun pelasimme Cards Against Humanity -nimistä peliä. Meitä oli yhteensä viisi pelaajaa, ja juttelimme kaikki toisillemme TeamSpeakissa, joka on periaatteessa sama asia kuin Skype.

Pelasimme yhteensä kolme tuntia tätä hyvin yksinkertaista peliä, jossa pitää valita omista korteistaan mahdollisimman hauska, yleensä rivo lause, joka sopisi hyvin kaikille annettuun lauseeseen. TeamSpeak keskustelumme oli siis periaatteessa pelkkää naurua koko yön aina aamun pikkutunneille saakka.

4:30

Aika kului aivan liian nopeasti. Olin ollut koneen ääressä jo yli 12-tuntia, ja nyt oli aika mennä nukkumaan.

En sinänsä tuntenut itseäni väsyneeksi, koska olen jo tottunut tällaiseen, mutta nukahdin siitä huolimatta melkein heti, kun menin sänkyyn makaamaan.

Kaiken kaikkiaan päivä oli ollut tosi mukava pääasiassa kavereiden ja kiinnostavan turnauksen takia.

Tulen varmaan tekemään saman lailla seuraavana viikonloppuna, mutta en ole koko päivää omassa huoneessani, vaan käyn viettämässä aikaa myös perheeni kanssa.

Wille Karvinen

 

Priimaa alphasta omegaan

Vuoden 2015 odotetuimman levyn työstänyt ja itsensä Chekkoseksi ristinyt Cheek, oikealta nimeltään Jare Tiihonen, on urallaan vallannut niin stadionin kuin tuhansien suomalaisten sydämet. Naisista, rahasta ja seksistä räppäävä Tiihonen on palannut tauoltaan räjähdysmäisellä Blockfest-keikalla, jota seurasi vähintäänkin yhtä ilmiömäinen 16.10. julkaistu Alpha Omega -levy.

Alpha Omega, levyn nimikkokappale, on jopa aggressiivinen sekoitus Cheekin ura- ja lapsuusmuistoja sekä voimaannuttavaa itsekehua ja tsemppaavia laineja. Jopa vaikeita asioita käsitellään kappaleessa hyvin neutraalilla tavalla ja sanotaan asiat juuri niin kuin ne ovat.

Narsistisen hauskat Chekkonen ja Me ollaan ne ovat päähän juuttuvia bilekappaleita, joista paistavat suuruudenhullut tulevaisuudensuunnitelmat. ”Ollaan Saarisen luentojen esimerkkei / yläfemmaillaan presidenttei”, Cheek sanailee hänelle tyypillisellä arvonsa tuntevalla äänellä.

Provosoivaan sävyyn kirjoitetut kappaleet nousevat varmasti puheenaiheiksi ennemmin tai myöhemmin. Sitähän kappaleissa haetaan; puheenaiheeksi pääsyä. Närkästys kriitikoiden ja kuuntelijoiden keskuudessa on vain eduksi artistille.

Levyltä löytyy tietysti myös singlenä julkaistu kappale Sä huudat. Haikeamielinen julkisuuden paineista sekä Cheekin keikkatauosta kertova kappale on ehtinyt saavuttaa huippusuosion niin Spotifyssa kuin radiokanavillakin täysin suotta. Kappale on mitäänsanomaton renkutus eikä sovi levyn muuhun tarjontaan. Pakkohan tämä silti oli levylle laittaa.

Hip hop -jumalan pojaksi itsensä leimaava Chekkonen muistuttaa levyllään myös vaikeista ajoista. Poiketen itseään korokkeelle nostavasta asenteesta hän myös antaa tilaa levyn päätöskappaleessa Valot sammuu uransa vaikuttajille ja lähipiirilleen.

Kappaleen Vaikeuksien kautta voittoon teema sulkee ympyrän ja tiivistää Tiihosen uran runsaaseen neljään minuuttiin. Siinä kappale onnistuukin hyvin. Ei Cheek-tyylillä, vaan tuoden sydäntä raastavalla tavalla esille räppärikomistuksen vaikean tien tähän päivään asti. Tämä päätös levylle on yllättävä, mutta toimiva.

Vasta 33-vuotias Cheek räjäytti potin jälleen kerran. Jopa Kuka muu muka -albumia energisempi Alpha Omega ei jätä kuuntelijoitaan varmastikaan kylmäksi.

Chekkonen on totisesti ansainnut lisänimensä.

Karoliina Koski

 

Yrittäjyyskurssista monipuolisuutta opintoihin

Yrittäjyyskurssimme alkoi aivan kuten kaikki muutkin kurssit. Ensimmäisellä tunnilla istuimme luokassa ja odotimme, että opettajamme Pentti Koivisto kertoo mitä kurssi pitää sisällään. Yrittäjyyskurssilla on tarkoitus tehdä yhteistyötä jonkin oikean yrityksen kanssa, tänä vuonna yhteistyö kumppanimme oli Vianor. Oikean yrityksen kanssa tehty yhteistyö lisäsi motivaatiota. Kurssin toteutus poikkesi monella tapaa muista lukion kursseista: kurssikoetta ei ollut, työskentely tapahtui pääasiassa ryhmissä ja opettajan rooli oli lähinnä oppilaiden motivoiminen itsenäiseen työskentelyyn ja kannustaminen luovaan ajatteluun. Poikkeava työskentely tapa toi monipuolisuutta ja virkistävää vaihtelua opiskeluun. Kurssilla oppi myös paljon ryhmätaitoja, aloitteellisuutta ja omien mielipiteidensä esiin tuomista.

Kurssin päätyönä oli tehdä Vianorille esitys yrityksen oman tehtävänannon pohjalta. Aiheina olivat mm. tulevaisuuden haasteet, markkinointi ja Vianorin uudet ulottuvuudet. Vianoria kiinnosti miten saisi enemmän nuoria asiakkaiksi, siksi yhteistyö toteutettiin koulumme kanssa.

Lukiossa on liian vähän työelämään valmistavia kursseja. Moni lukiolainen tuskailee jatko-opiskelujen kanssa, sillä ei tiedä tarpeeksi vaihtoehdoista. Olisi mahtavaa, jos lukiolla olisi mahdollisuus antaa nuorelle enemmän tietoa eri aloista. Yrittäjyyskurssi antoi meilleesiintymisvalmiutta, itsevarmuutta ja tietoa siitä miten yritysmaailmassa toimitaan.

Oona Saario

 

Huuda, huuda ilosta

Odotuksen tuntu oli käsin kosketeltavissa, kun Haloo Helsinki! konsertoi Helsingin Hartwall Areenalla lokakuun kuudentenatoista. Loppuunmyydylle keikalle ostettiin lippuja jo alkuvuodesta.

Konsertti alkoi, kuten tavallista, hieman lippuihin merkittyä aikaa myöhemmin. Tämä latisti ainakin minulla hitusen keikkafiilistä. Bändi nostatti kuitenkin tunnelman kattoon aloittamalla reippaasti ja räjähdysmäisesti Pulp Fiction -biisillä. Konserttiyleisö siirtyi bändin mukana sulavasti kappaleesta toiseen erilaisten tunnetilojen saattelemana.

Haloo Helsinki! on ollut aktiivisena vuodesta 2006, ja bändin jäsenten kädenjälki on kuulunut jo lähes kymmenen vuotta suomalaisessa musiikkimaailmassa. Ei siis ihme, että suosionosoitusten volyymi oli konsertissa todella kunnioitettava. Yleisö suorastaan jumaloi esiintyjää. Bändin lukuisat hitit tanssittivat, koskettivat ja laulattivat yleisöä permannolta aina yläkatsomoihin asti.

Hjalliksen areenalla asiat olivat suhteellisen hyvin kunnossa. Parkkihallissa kaikki toimi, ja autoilijoita olikin luonnollisesti paljon. Olisin kuitenkin toivonut, että kaikki kioskit ja kojut olisivat olleet auki, jotta olisin voinut ostaa ruokaa.

Entä pyrotekniikat? Ei ehkä aivan maailmanluokan tasoa, mutta melkein. Yritys oli kuitenkin hyvä kymppi. Solisti Elli kiitteli vuolaasti kaikkia heitä, jotka olivat viimeisten päivien aikana olleet luomassa areenalle yhtyeen viimeisimpiä esiintymisiä ennen taukoa.

Nyt kun summaan kokemustani, voin myöntää odottaneeni kahdelta tunnilta hieman enemmän. Hienoa työtä silti, sitä en kiellä.

Toki olin hymyissä suin ja huusin ilosta, sillä bändi soitti hyvin ja seura oli mitä parhain. Mietin kuitenkin mielessäni, kuinka aivan lavan tuntumassa saisi paljon enemmän irti. Olen niitä ihmisiä, jotka keikoilla joraavat ja hyppiä pomppivat niin, etteivät jalat tottele käskyjä seuraavana aamuna. Mieltymyksensä kullakin. Vieressäni istunut nainen näytti ainakin nauttivan joka hetkestä.

Haloo Helsinki! on kuitenkin kiistatta yksi parhaista suomalaisista bändeistä niin imagonsa, kuin lyriikoidensa ja melodioidenkin puolesta. Kun olen rikas, menen fiilistelemään permannolle asti ja ostan lisäksi fanipaidan.

Olga Aho

Pakolaisten työllistäminen kannattaa

”Kansanedustaja Mikko Alatalo (kesk.) ehdottaa metsänhoitotöitä keinoksi integroida ja työllistää pakolaisia Suomessa. Hänen mielestään pitäisi pikimmiten pilotoida hanke, jossa erityisesti nuoria pakolaismiehiä koulutetaan ja ohjataan tekemään konkreettista metsänhoitotyötä.” (Aamulehti 21.9.2015)

Mielestäni Alatalon ehdotus on hyvä. Metsänhoitotyöt eivät ole kovin hankalia oppia, eivätkä pakolaiset jäisi täysin toimettomaksi.

Nykypäivänä tuntuu, että Suomeen muuttavat pakolaiset jäävät täysin vaille töitä. Koulutus on niin keskeinen asia Suomessa, että suomalaisetkaan eivät saa töitä ilman kunnollista koulutusta.
Pakolaisetkaan tuskin haluavat istua päivät pitkät toimettomana, jos olisi mahdollista tehdä töitä.
Erittäin moni suomalainen pitää maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita negatiivisena asiana Suomelle. Pidän suomalaisten suvaitsemattomuutta maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan typeränä, mutta ymmärrän sen.
Media on tuonut asiaa esiin omalta osaltaan negatiiviseen sävyyn. Välillä tuntuu, että pakolaisista ja maahanmuuttajista kirjoitetaan erittäin tuomitsevasti.
Uskon, että lähes jokainen suomalainen on suvaitsevampi pakolaisia kohtaan, jos nämä tekevät töitä päivärahansa eteen.
Ammatin harjoittaminen luonnistuisi, koska kielitaitoa ei metsänhoitotöissä vaadita ainakaan liialti. Pakolaisten työllistäminen tekisi myös hyvää Suomen metsätaloudelle.
Matias Alasaukko-oja

Made by Samke

Kahden vuoden välein Tampereen Uimalankatu 5:ssä saadaan nähdä, tuntea ja kuulla opiskelijoiden luovuuden ja taidon näyte. Sammon keskuslukiossa toimivat yleis­, viestintä­ ja urheilulinja jotka ovat yhdistäneet tänäkin syksynä voimansa. Vaikka Samke voi näyttää ulkoa katsottuna vain harmaalta pahvilaatikolta, opiskelijoiden luovuudesta syntynyt musikaali on jotain aivan muuta ja ennennäkemätöntä!

Musikaaliamme voi kuvata todellakin ennennäkemättömäksi, sillä teemme kaiken itse. Jokainen kohtaus on jonkun kynän jälkeä, jokainen tanssiaskel, jokainen mainos, jokainen lavaste, jokainen sanoitus sekä sävellys on Samkelaisten luomaa. Kokonaan itse tehty musikaali on upea harvinaisuus. Opiskelijalla oli mahdollisuus syksyn alussa valita kurssikseen musikaalin ja siellä erikoistua johonkin osa­alueeseen kuten näyttelemiseen, tekniikkaan tai sanoitukseen.

Musikaalia on tekemässä yli 100 opiskelijaa ja kolme opettajaa. Yhdessä saamme aikaan musikaalin, jonka kaltaista ei ole esitetty yhdelläkäänteatterilavalla. Ainutlaatuinen elämys, jonka voi kokea ensi­illassa 14.11.2015. Esityksiä näytetään myös 16.­18.11.2015.
Tulethan nauttimaan meidän kovan uurastuksen tuotoksesta!

Katariina Kankaansivu

Lyijyn katkeamisesta koneen sammumiseen

Sähköisiin ylioppilaskirjoituksiin ollaan siirtymässä vuonna 2016 syksyllä. Täällä Tampereella on suunniteltu, että syksyllä 2017 ylioppilaskirjoitukset siirrettäisiin Tampereen messu- ja urheilukeskukseen sähköisten kirjoituksen vaatiman tilan suuruuden vuoksi. Jokaisen oppilaan täytyy tuoda kokeisiin mukanaan oma tietokone, jonka joku tehtävään valtuutettu tarkastaa etukäteen. Ylioppilaskirjoitukset tullaan aloittamaan liittämällä tietokoneeseen USB-tikku, joka avaa suljetun koeympäristön.

Miten kaikki Tampereen abiturientit pystyvät ilman ongelmia kirjoittamaan tietokoneella ylioppilaskirjoitukset? Minkä vuoksi kirjoituksista on tullut pakotetusti kalliit jokaiselle kirjoituksiin osallistuvalle? Isojen tilojen vuokraus, sähkö- ja kaapelointityöt sekä se, että jokainen abiturientti joutuu ostamaan tietokoneen kirjoituksia varten, on yllättävän kallista.

Sähköiset ylioppilaskirjoitukset ovat ajankohtainen asia meille ensimmäisen vuoden lukiolaisille, sillä olemme se ikäluokka, joka laitetaan ensimmäisinä kokeilemaan sähköistä muotoa kirjoituksissamme. Meitä oman ikäluokkani tulevia abiturientteja on jo pelkästään Tampereella noin 1500. Ylioppilaskirjoitukset tapahtuisivat siis suuren väkijoukon keskellä, suuressa hallissa täynnä tietokoneita, väliseiniä ja monia kilometrejä johtoja. 1500 abiturienttia kirjoittaa tiekoneella, tietokoneen hurinan ja näppäimistön äänien tuottamassa melussa. Kuinka kukaan pystyisi keskittyä sellaisessa melussa laskemaan pitkän matikan tehtäviä, tai kirjoittamaan äidinkielen esseetä, joiden tulokset vaikuttavat omaan tulevaisuuteen merkittävästi. Suuri halli täynnä abiturientteja, väliseiniä ja tietokoneen ruutuja, ei mielestäni kuullosta houkuttelevalta.

Sähköisissä kirjoituksissa on paljon ajatuksia herättäviä seikkoja, esimerkiksi mahdolliset terveyshaitat. Koulussa meitä valmistetaan sähköisiin kirjoituksiin, erisilla sähköisillä kokeilla ja tehtävillä. Tästä syystä tietokoneiden käyttö lukioissa moninkertaistuu aiempiin vuosiin verrattuna, ja muuttuneen työskentelytavan takia ergonomiaan pitäisi kiinnittää huomiota aivan uudella tavalla. Jos ergonomisen työskentelytavan huomioiminen laiminlyödään, sillä tulee olemaan pitkällä aikavälillä useita haittavaikutuksia. Huonoilla tuoleilla istuminen saattaa aiheuttaa niska- ja hartiaseudun jännityksiä ja tuskin lukioiden jo niin tiukoilla budjeteilla pystyttäisiin hankkimaan ergonomiaa tukevia kalusteita.

Itse kirjoitustilanteessa, tietokone aiheuttaa haittoja, jotka vaikuttavat työskentelyyn. Monen tunnin intensiivinen katsominen tietokoneen ruutuun, väsyttää ja kuivattaa silmät. Tietokoneella työskenteleminen on vaativampaa silmille kuin kirjan tai paperin lukeminen, koska näytön kautta silmät joutuvat tekemisiin kontrastimuutosten, välkkymisen ja kirkkaan valon kanssa. Tästä syystä monen tunnin tietokonetyöskentely aiheuttaa suurelle osalle opiskelijoista väistämätöntä päänsärkyä, mikä varmasti vaikuttaa monien kirjoitussuoritukseen.

Artikkelissa kerrotaan, että hallissa joudutaan varautumaan mahdollisiin sähkökatkoksiin ylioppilaskirjoitusten aikana. Tampereen kaupungin tietohallintokoordinaattori Katja Jussila toteaa artikkelissa seuraavasti ”- Se on tilana hyvä, koska tekniset järjestelmät ovat uudet. Sähkö- ja tietoliikenneyhteydet on myös aika hyvin varmistettu”. Nykymuotoisissa kirjoituksissa sähkökatkoksia ei tarvitsisi edes ajatella. Kirjoitusten keskeytyminen ja riski tietokoneen sammumisesta, eivät ole asioita, joita kirjoittaja toivoo kirjoitusten aikana. Koneen sammumista ei todellakaan voi verrata lyijyn katkeamiseen.

Perinteinen tapa kirjoittaa käsin, on toiminut vuosia erinomaisesti, joten miksi tätä muuttamaan? Ylioppilaskirjoitusten muuttuminen sähköiseksi, laittaa kirjoittajat eriarvoiseen asemaan. Jotkut meistä käyttävät tietokonetta monia tunteja päivässä ja tuntevat tietokoneen kuin omat taskunsa, toiset taas eivät käytä tietokonetta juuri ollenkaan. Meitä kaikkia on opetettu ensimmäiseltä luokalta asti, kuinka kirjoittaa kynällä paperille, kun taas kirjoittamista kymmensormijärjestelmällä, josta vain osa oppilaista on saanut peruskoulussa opetusta, on sivuttu kourallisella atk-tunteja. Koska tätä taitoa ei ole opetettu kaikille ja ylläpidetty koko koulutuksen ajan säännöllisesti, ovat lähtökohdat kirjoittajille erilaiset. Osaksi kirjoituksia väistämättä tulisi koneenkäyttötaidon mittaaminen. Kirjoituksissa ei tulisi mitata koneen käyttötaitoa, vaan ainoastaan tietoutta kirjoitettavasta aineesta.

Ylioppilastutkintolautakunnan mielestä tämä on erinomainen uudistus, mutta onko meiltä lukiolaisilta ajateltu kysyä mielipidettä asiasta? En ole kuullut yhdenkään opiskelijan olevan innostunut toimimaan koekaniinina sähköisissä kirjoituksissa. Eiväthän YTL:n ihmiset niitä kirjoituksia kirjoita vaan me, lukiolaiset.

Martta Mustonen

Lähde: Lindell, Pauliina (15.5.2015) Sähköinen yo-koe vaatii lisää tilaa. Aamulehti Uutiset, sivu 6
Luettu 28.8.2015

 

Superlatiivien ilta

Musiikki raikasi ja koko Hartwall Arena oli täynnä positiivista energiaa sekä hymyileviä ihmisiä, jotka tanssivat musiikin tahdissa. Kukapa muukaan lavalla olisi ollut kun aina yhtä iloinen Elastinen. Hän pääsi vihdoin toteuttamaan suuren unelmansa ja esiintyi suurelle yleisölle peräti kahtena iltana.

Niin kuin yhdessä Elastisen biisissä sanotaan, tätä huikeaa show’ta voisi kuvailla superlatiiveilla. Vieläkymmenen minuuttia ennen show’n alkamista vain siellä täällä oli odottavia ihmisiä. Juuri sopivasti yhdeksäksi sali tuli aivan täyteen.

Katsomo näytti tähtitaivaalta, kun ainoat valot tulivat ihmisten puhelimista, jotka olivat valmiina valokuvausta varten. Pian alkoi kuitenkin kirkkaiden ja erivärisien valojen loiste, mikä jatkui koko konsertin ajan.

Aluksi illan päätähdestä näkyi vain suuri varjokuva valokeilan keskellä. Kun kangas laskettiin alas, yleisö räjähti. Se oli hieno aloitus konsertille.

Keikan ensimmäisenä kappaleena kuultiin Eteen ja ylös. Elastinen esiintyi rennosti tuhatpäisen yleisön edessä. Hän esitti tunnetuimpia kappaleitaan yksin ja muiden vierailevien tähtien kanssa.

Kun Elastinen oli esittänyt muutaman uudemman laulunsa, hän palasi takaisin siihen aikaan, josta hän oli nuorena poikana räppäämisen aloittanut. Konsertti oli siis tavallaan Elastisen artistiuran elämäkerta, hieman epätavallisessa järjestyksessä.

Elastinen piti koko konsertin ajan hyvää fiilistä yllä. Varmasti monella oli fiilikset korkealla jo keikalle tullessaan, mutta olisin silti odottanut illan lämppäreiltä enemmän.

Ensimmäinen lämppäri oli vaisu, enkä tunnistanut lavalla olleita nuoria miehiä. Se hieman laski odotustunnelmaa, mutta onneksi illan toinen lämppäri pelasti tilanteen energisemmällä esityksellään.

Elastisen välispiikit olivat lyhyitä, ja välillä hän nieli sanojen loppuja. Olisin myös kaivannut loppupuolelle räjäyttävän huippukohdan, josta yleisö olisi saanut enemmän energiaa konsertin loppuun. Nyt konsertti tuntui olevan tasaista menoa, mikä olisi tarvinnut pienen lisäpiristyksen.

Elastinen kysyi konsertin lopussa, kenellä on hyvä fiilis, ja varmasti kaikki yleisössä nostivat kätensä ylös. Silloin Elastinen sanoi bändilleen, että mehän onnistuimme meidän tavoitteessamme! Oli hienoa, että Elastinen halusi näin jakaa positiivista energiaansa muillekin ja onnistui siinä vielä niin hyvin.

Illan viimeisenä kappaleena kuultiin Anna sen soida. Se kruunasi koko show’n ja muistutti musiikin tärkeydestä ja sen tuottamasta ilosta. Oikeastaan koko ilta oli muistutus siitä.

Faktat:

Tapahtuma: ELA Show
Pääesiintyjä: Elastinen (Kimmo Laiho)
Missä: Hartwall Arenalla
Milloin: 9.10.2015 (lisäkonsertti 10.10.2015)
Vierailevat artistit: Robin, Iso H, Cheek, Uniikki, Paula Vesala, Samuli Edelmann ja Rähinä Recordsin artisteja

Juliana Hulkkonen

 

Kulttuurien kohtaaminen Brysselissä

Koulustamme valittiin kolme opiskelijaa Brysselissä 23.-25.4.2015 pidettävään Euroopan talous- ja sosiaalikomitean Your Europe, Your Say –tapahtumaan, jossa käsiteltiin ajankohtaisia poliittisia asioita kuten nuorisotyöttömyyttä, ympäristön suojelua ja koulutuksen kansainvälisyyttä. Tapahtumaan valittiin kolme opiskelijaa jokaisesta Euroopan Unionin jäsenmaasta.

Ensimmäisenä aamuna menimme katsomaan nähtävyyksiä ja kiertelemään kaupunkia. Iltapäivällä oli tervetuliaisseremonia, jonka teemana oli Spring of Optimism. Perjantai alkoi jokaisen maan valmistamilla esityksillä. Päivällä pidimme tuokion, jossa saimme valmistella ehdotuksia paremman Euroopan rakentamiseksi, joista kolme parasta valittiin edelleen komitean käsittelyyn.

Matka oli opettavainen, antoisa ja rentouttava. Meille kaikille vierailu oli ensimmäinen kerta kauniiseen Brysseliin, joka tarjosi monia kulttuurisia kokemuksia. Upean, erilaista arkkitehtuuria tarjoavan, kaupungin kokeminen ja 27 eri maasta kotoisin olevien opiskelijoiden tapaaminen loi jälleen uutta perspektiiviä elämään.

Elviira Luoma
Ask.fm on karsinogeeni

Uteliaisuus on inhimillisyyden ja elämänhalun täydellisin ilmentymä. Mitään ihmisluonnon piirrettä en arvosta kuten tiedonjanoa, halua päihittää oma tietämättömyytensä ottamalla asioista selvää. Koen itsenikin melko uteliaana ihmisenä, jota kiinnostaa melkein kaikki mikä vastaan kävelee – kun tilaisuus iskee, miksei samantien ottaa selvää?

Okei, myönnetään. Oma uteliaisuuteni ilmenee pääasiassa aivan älyttömänä stalkkaamisena. Kyllä, olen kirjaimellisesti stalkkeri. Ja kaikki menee. Mikään ei piristä päivää kuten kaverin entisen säädön nykyisen jätkän kummitädin lesken kaiman koirille omistetun Instagram-tilin läpi koluaminen.

Ja tähän saatan käyttää tunteja päivässä.

Mutta rajansa kaikella. Omalla kohdallani se tiivistyy suhtautumisena Ask.fm-nimistä sovellusta kohtaan, joka luettelee juuri nimenomaan uteliaisuuden yhdeksi viidestä perusarvostaan.

Ask.fm:ssä, eli tuttavallisemmin askissa, luo käyttäjä itselleen sivun, jonne kuka vain voi omalla nimellään tai anonyymisti lähettää kysymyksiä. Kyllä, ihan mistä vaan. Kukaan ei määrittele, mitä kysymysten on koskettava. Vastaanotettuaan ja vastattuaan kysymykseen, tulevat kysymys ja siihen annettu vastaus kaiken kansan saataville internetin ihmemaailmaan. Jos anonyyminä lähetetyt kysymykset eivät innosta, voi palvelun käyttäjä halutessaan evätä hänen elämästään palavasti tietoa janoavilta tuntemattomilta oikeuden itsensä toteuttamiseen. Tämä toiminto todennäköisesti puolittaa saapuvien kysymysten määrää, etkä joudukaan enää välttämättä kohtaamaan kerkeää tivaamista päiväsi kulusta, suhtautumisestasi sinua ympäröiviin ihmisiin, saati mahdollisten seksikumppaniesi määrästä ja/tai laadusta.

Ja miksikö minä, ihminen, joka luokittelee täysin tuntemattomien ihmisten elämien tutkimisen lähes harrastuksekseen, vastustan askia? Eikö minun kuuluisi pomppia tasajalkaa ja huutaa hallelujaa, kirjautua sisään ensimmäisenä aamulla ja ulos viimeisenä illalla ja selvittää kaikista ja kaikesta kaikki?

Koska koen Ask:fm:ssä vallitsevan itsekeskeisyyden riemujuhlan vastenmieliseksi. Lähtöoletus käyttäjätiliä luodessa on, että olen niin kiinnostava, että ihmiset uhraavat aikaansa ja vaivaansa kyselläkseen juuri minulta niin mielipiteitä, neuvoja kuin kokemuksia. Totta kai kaikkia kiinnostaa mun mielipide sun kengistä. Se, hävintänkö lauantaiaamuisen krapulani appelsiini- vai omenamehulla on päivän sana, ja elämän kannalta on välttämätöntä tietää, että Tomppa ei tullukkaa kapee vaikse sano nii ja ny joudun venaan bussia varmaan jonku tunnin sateessa, kyselkää murut, se piristää!!

Kaikesta tästä huolimatta myönnän, että myös minä eksyn käyttämään tätä itsensäkorostamisen multihuipentumaa, pieninä annoksina kerrallaan. Juuri niin pieninä, etten ehdi täysin kadottamaan uskoani ihmisyyteen. Loppujen lopuksi se, että huomiohakuiset draamakuningattaret julistavat kuolettavaa kurjuuttaan suoraan koko kansan ulottuville, on lähes piristävää. Luen, tuomitsen ja tunnen suurta tyydytystä.

Suurin syy miksi en tee omaa käyttäjää Ask.fm:ään, on haluni keskustella ihmisten kanssa asioista suoraan. Jos joku haluaa kysyä minulta jotain, kysykööt, ja mitä todennäköisimmin vastaan – ilman, että keskustelumme syötetään hopeatarjottimella nettiin.

Aleksandra Kunnas

Sokeita lauseita karkeilta vuosilta

Paavo Keski-Orvola, opiskelija ja runoilija, istuu keskellä lintujen laulusta raikaavaa Härmälän rantaa Red Bullia siemaillen. Juoma on peräisin Lukiolaisten olympiadeilta, jossa Paavo toimi rastimiehenä.

Puheliaana, oikukkaana ja aktiivisena itseänsä kuvaileva nuorimies (“Tällä hetkellä 17-vuotias, about 108 päivää täysi-ikäisyyteen”, hän avuliaasti ilmoittaa) onkin mukana niin Suomen lukiolaisten liiton kuin European Youth Parliamentin toiminnassa sekä kuuluu koulunsa, Tampereen yhteiskoulun lukion, opiskelijakunnan hallituksessa. Kaiken tämän lisäksi Paavolla on aikaa elokuville, kirjoille, ystäville – ja jopa runojen kirjoittamiselle.

– Aina mä oon sellasta pientä riimittelyä harrastanu, kommentoi Paavo runoiluharrastuksensa alkua.

– Ala-asteella kirjoitin jonkinlaista aforismitekstiä, joskus vitos-kutos -luokalla. Tämän hetkiseen, siis siihen et oon kirjoittanu noin parisataa runoa viimeisen vuoden aikana, on vaikuttanut se että menin koulussa runokurssille. Siellä mä vaan innostuin kirjoittamaan runoja.

Härmälän lahjaa maailmaalle inspiroivat muunmuassa muut taideteokset, joista hän tietoisestikin pyrkii lainaamaan erilaisia piirteitä. Oma elämä, ihmissuhteet sekä politiikka muovaavat vahvasti hänen runoihin sovittamaansa näkökulmaa.

Kun kysyn, missä tilanteissa inspiraatio erityisesti iskee, hymähtää Paavo ja jatkaa aikaisemmin mainitsemansa puheliaisuutensa todistamista hymyssä suin.

– No tota siis yks sellanen aika paljon harrastamani laji on darrarunous. Ja kännirunous.

Runoja Paavolta syntyy alaikäisiltä laittomien substanssien lisäksi myös erityisesti poliittisten tapahtumien innoittamana sekä masentuneisuuden ja turhautuneisuuden purkukeinona.

– Runoilla mä pystyn jotenkin sanoilla kuvaamaan, mitä mun pääni ulkopuolella on. Ja mitä mun pääni sisäpuolella on.

Runopoikamme jakaa runojansa runoblogissaan Panoptikonin vanki, joka on tosin hänen mukaansa viime aikoina jäänyt hieman vähemmälle huomiolle, vaikka materiaalia olisi jaettavana runsain mitoin. Suurin osa viimeisen vuoden aikana kasatuista runoista on kirjoitettu pieneen, mustaan vihkoon, mutta Paavo on viljellyt tekstejään myös muualle, kuten esimerkiksi “yhteen salaiseen kirjaan”. Runojen lisäksi hän on tuottanut muutaman novellin sekä käsikirjoituksen yhteistyössä kaverinsa kanssa. Pöytälaatikossa odottelee läjä ideoita ja yksi kappale käsiksen alkuja.

Runokilpailun osallistujaksi aikovaa Paavoa pelottaa hänen saamansa palautteen taso: se on lähes aina positiivista. Ainoan negatiivisen palautteen Paavo on saanut “eräältä killipäältä”, jonka tosissaan ottamisen kannattavuudesta hän ei ole kovinkaan varma.

– Haluaisin oppia kirjoittamaan paremmin proosaa. Käsikirjoittaminen ja roomanien kirjoittaminen kiinnostaa niinkun tosi paljon, pohtii Paavo.

Viimeisenä heitän ilmaan kysymyksen liittyen unelmat täyttävään ammattiin. Tässä mielikuvassa elämme tilanteessa, jossa esimerkiksi kouluttautuminen tai työllisyystilanne eivät asettaisi minkäänlaisia esteitä ammatin hankinnalle.

– Olisin kirjailija-käsikirjoittaja, käsikirjoittaisin leffoja ja pelejä. Ja poliittisesti aktiivinen. Ja rupeasin vapaan maailman johtajaksi, pohtii Paavo hymyssä suin.

Aleksandra Kunnas

Kyllä nämä sallitaan

Törmäsin netissä jokin aika sitten tekstiin, jossa kirjoittaja oli kirjoittanut pitkän postauksen asioista, jotka häntä kuntosalilla ärsyttävät. Kirjoittaja mainitsi muun muassa kaverille juttelemisen, ”punttien heiluttelun” ja liian pitkän palautusajan sarjojen välissä.

Nyt, kun kuntosaliharrastus on saavuttanut hurjan suosion, ei voi olettaa saavansa olla salilla yksin ja rauhassa rautaa pumppaamassa. Kuntosalithan ovat kaikille avoimia, ja fakta on, että suurin osa salilla kävijöistä on vain harrastelijoita.

Niin paljon kuin on treenaajia, on myös erilaisia tavoitteita. Joku treenaa joka päivä ollakseen huippukunnossa seuraaviin bikini fitness -kisoihin mennessä. Jollekulle itse treenaaminen ei välttämättä ole ollenkaan tärkeää, vaan sali on vain täydellinen paikka purkaa aggressioita. On myös sallittua istua salilla koko treenin ajan, jos siltä tuntuu, eikä rahojen hukkaan heittäminen tee lovea lompakkoon.

Miten sitten kavereiden välisestä jutustelusta voi vetää herneen nenään? Saleilla pauhaa usein musiikki täysillä, mutta se ei tunnu häiritsevän yhtään. Vaikka itse treenisuoritus on usein yksilöllistä, ei se tarkoita, ettei salilla käyminen voisi olla myös yhteisöllistä. Kaverin kanssa treenaaminen lisää kummasti motivaatiota. Tyhmäähän se on yhdessä mennä salille, jos ei keskenään voi edes puhua.

Entä mitä ovat ne ”liian pitkät palautumiset?” Ei toisen puolesta voi päättää, miten pitkän tauon hän sarjojen välillä pitää – ellei satu olemaan personal trainer. Kuten jo aikaisemmin sanottu, treenaaminen on yksilöllistä ja jokainen itse tietää, mikä tuntuu hyvältä ja milloin on valmis jatkamaan. Ovatko muiden tauot omasta harjoittelusta pois? Eivät ole.

Harrastuksen kuuluu olla vapaata, hauskaa ja rentouttavaa. Nämä asiat eivät toteudu, jos koko ajan täytyy olla miettimässä, kyräileekö joku vieressäsi, koska toteutat harrastustasi hänen mielestään väärin. Säännöt ovat sääntöjä ja niitä tulee noudattaa, mutta en ole törmännyt millään salilla sääntöihin, jotka kieltäisivät jutustelun, omatahtiset treenit ja viihtymisen. Tekstin kirjoittajan tulisikin ehkä miettiä, onko kuntosali sittenkään hänelle se oikea paikka harrastaa.

Ada Nuutti

 

Hien ja työn tuoksu

Astuin sisään uudelle salilleni. Nenääni tunkeutui välittömästi pistävä hien haju. Sellainen haju, jota en ennen ollut haistanut. Muutaman minuutin kuluttua olin jo unohtanut hajun, kun täytin ilmoittautumislomakkeita innoissani. Lomakkeista silmiinpistävin kysymys koski rikosrekisteriä, jota ei saa olla, jos aloittaa kyseisellä salilla.

Muay thai on thaimaalainen pystykamppailulaji, jonka harrastajia on ympäri maailmaa. Kun sain ilmoittautumislomakkeet täytettyä, minustakin tuli yksi lajin lukemattomista harrastajista. Edessäni oli muutaman kuukauden peruskurssi, jonka tunneilla kävisin kaksi kertaa viikossa.

Päästyäni pukuhuoneeseen vaihdoin ylleni treenivaatteet, eli löysän t-paidan ja shortsit. Täytin vesipulloni ja valmistauduin henkisesti ensimmäiseen treeniin. Tiesin, että laji on rankka ja vahingoittuminen mahdollista. Päätin, etteivät pienet haavat tai isommatkaan mustelmat vaikuttaisi jatkamiseeni. Jatkaisin peruskurssin loppuun, vaikka rystyseni sanoisivat muuta.

Thainyrkkeilijät ovat tunnetusti erittäin taikauskoisia. Jokainen treeni aloitetaan ja lopetetaan perinteisellä kumarruksella: kantapäät yhteen, kämmenet vastakkain otsalle ja kumarrus. Muay thaihin kuuluu monia muitakin perinnetapoja, joista suurin osa liittyy otteluihin.

Alkulämmittely hoidetaan hyppynarun kanssa ja polvennostohypyillä. Sarja vatsarutistuksiakin ehditään tehdä ennen pikaista venyttelyä. Muay thaissa kunnollinen alkulämmittely on elintärkeää, sillä varsinkin potkut vaativat voimaa ja liikkuvuutta.

Tekniikan ja perusasioiden opettelu alkaa välittömästi lämmittelyn jälkeen. Ensin käydään läpi perusasento, jossa jalat ovat pienessä haarassa etujalka vastustajaa kohti. Kädet ovat nyrkissä ohimoilla ja leuka kiinni rinnassa. Näin suojataan kasvot niihin kohdistuvilta lyönneiltä. Kädet eivät poistu ohimoilta muulloin kuin lyödessä, puolustusliikkeissä tai potkuihin vauhtia annettaessa.

Kun suorat lyönnit ja peruspotkut on opittu, aletaan purkaa opetuksia tyynyihin. Valmentajat kiertävät salia varmistamassa, että tekniikat on opittu oikein. Kun kaikki osaavat, syvennetään ja tarkennetaan opittua. Valmentajat itse harjoittelevat ottelemista salin etuosassa ja saavat kunnioitusta osakseen. Sitä katsoessa tajusin, että hien haju oli selvästi tulosta kovasta työstä.

Tässä vaiheessa huomaan, etten enää edes huomaa erityistä hien hajua, vaikka treenin alussa se oli vielä selvä. Jätän erityisemmät ajatukset taka-alalle ja keskityn tekemiseeni niin hyvin, etten huomaa ajankulua. Yllätyn, kun onkin jo aika loppuvenytyksille. Loppukumarruksen jälkeen kävelen takaisin pukuhuoneeseen, vaihdan vaatteet ja lähden juoksemaan bussipysäkille.

Bussissa mietin, mitä juuri tuli tehtyä. Osallistuin thainyrkkeilyn peruskurssille. Idean osallistumiseen olin saanut eräältä koulukaveriltani Pekalta (nimi muutettu), joka oli aloittanut samaisella kurssilla vuotta ennen minua.

Kaveri oli raahannut Pekan sohvalta mukaansa kokeilemaan lajia. Ensimmäiset treenit olivat Pekan mielestä sopivat. Kurssin edetessä mielikuva hauskasta ja kuntoa nostavasta lajista kehittyi. Kurssin jälkeen Pekka meni suoraan jatkokurssille. Treenit olivat edelleen sopivan rankkoja ja kehittäviä.

Pekan kanssa suosittelemme lajia kaikille siitä vähääkään kiinnostuneille. Muay thai kehittää kuntoa tehokkaasti, on mielenkiintoista ja treeneissä oppii aina uutta. Erityisiä treenivarusteita ei tarvitse ostaa peruskurssille, juomapullo ja löysät vaatteet riittävät.

Laura Littunen

 

Päivä, jona maailma seisahtui

Niin. Päivä, jona maailma tosiaan seisahtui.

Jokin aika sitten maailmaa järisytti ja jakoi eräs asia, joka noteerattiin ympäri erilaisia medioita. Onko kyseessä ISIS? Maapallon makean veden varantojen hupeneminen? Maapallon ylikuormitus?

Ei. Ihmiskuntaa järisytti se, minkä värisenä näit erään mekon.

Kyllä, mekon. Tumblriin ilmestyi kuva mekosta, ja kuvan laittaja kysyi, minkä värisenä sen kukin näkee. Siitä, onko se sinimusta vai valkokultainen, ei ole vieläkään taidettu päästä yksimielisyyteen.

Kuten kirjailija, näyttelijä ja laulaja Chris Colfer ilmaisi, olen allerginen typeryydelle. En yksinkertaisesti kykene käsittämään, miten moinen asia voi olla järkyttävämpää kuin edellä mainitsemani asiat, joiden kaltaisia tapahtuu jatkuvasti ja tiuhenevaan tahtiin.

Ihan kuin ihmiset sulkisivat tahallaan silmänsä vakavammilta asioilta, joko pelon tai muun vastaavan takia. Tai sitten ihmisestä on tullut vain välinpitämätön, sokea. Audi, vide, tace.

Mitä tästä pitäisi todeta? En ole mikään saarnaaja, joka messuaa niin kutsutun ”paremman ihmisyyden” puolesta. Jätän sen poliitikoille, papeille ja elämäntapaguruille, jotka keksivät toinen toistaan oudompia hyvän elämän kriteereitä.

Kuitenkin toivoisin, että saisin edes jotkut ihmiset ajattelemaan tätä asiaa. Meri alkaa pienestä purosta.

Olen valmis, todisteita vastaan, korjaamaan ideoitani tässä asiassa. Ihmiskunta ei välttämättä ole niin mätä, ulkokultainen ja tekopyhä, millaisen kuvan siitä olen saanut. Mutta en ole nähnyt toisaalta kauheammin todisteita sitä vastaankaan. Älykkäitä ja tiedostavia ihmisiä on, mutta hupenevissa määrin. En halua edes ajatella, millaisessa tilassa olemme kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Tekstiä lukiessasi ajattelet luultavimmin, että olen pelkkä negatiivinen oman elämänsä mielensäpahoittaja. Se pitää paikkansakin, tietyiltä osilta. Mutta voitko itse muka kiistää, etten puhuisi asiaa? Katso ympärillesi.

Katso kultaisen verhon taakse, sillä se kulta on pelkkää kiillotettua messinkiä.

Henrikki Penttilä

 

Michael Jamesin irtoripset

Jokapäiväisessä elämässäni törmään asioihin, joita en voi ymmärtää millään tasolla. Tänään mieleeni muistui yksi, joka on varmasti yksi suurimmista asioista, jotka menevät minulta täysin yli ymmärryksen.

Törmäsin kerran Michael James -nimisen miehen YouTube-videoon, jossa hän kertoi, miksei ole päivittänyt kunnolla sosiaalista mediaa hetkeen. Syy suoraan sanoen oksetti minua.

James on mies, joka käyttää meikkiä hyvin feminiinisesti ja omistaa pitkät, vaaleat hiukset. Tämän takia häntä erehdytään hyvin usein luulemaan naiseksi.

James kertoi videossa, kuinka maaliskuussa 2014 hän oli baari-illan jälkeen kävelemässä kotiinsa syrjäistä, pimeää kujaa pitkin, kun hänen takanansa tuleva humalainen mies alkoi huutelemaan hänelle hävyttömyyksiä luullen Jamesia naiseksi. Jamesin kiristäessä tahtia tuntematon mieskin teki samoin ja sai hänet lopulta kiinni. Tajutessaan Jamesin olevan mies hän otti esiin veitsen, viilsi Jamesia kolme kertaa kaulaan ja puukotti tätä alapäähän huutaen, ettei James ansaitse penistä. Teon jälkeen mies pakeni jättäen Jamesin maahan makaamaan. Poliisit löysivät Jamesin hetken päästä, veivät hänet sairaalahoitoon ja aloittivat tutkinnat miehen kiinnisaamiseksi. Tuntematonta, humalaista miestä ei koskaan löydetty.

Voin fyysisesti pahoin katsoessani videon.

Itselläni on jo pitkään ollut periaate, että jos eteeni tulee asia, jota en voi ymmärtää (mutta joka ei vahingoita toisia ihmisiä millään tavalla!), pyrin olemaan tuomitsematta sitä. Oli se sitten joku taiteenmuoto tai pedofiili, joka ei käytä lapsipornoa tai koske millään tavalla alaikäiseen, minulla ei ole asiaa tunkea nokkaani hänen elämäntyyliinsä, jos se ei todella vahingoita ketään. Minulla ei riitä ymmärrys siihen, miksei jokainen ihminen voisi ottaa tätä periaatetta omakseen.

Mies, joka puukotti Jamesia, tunsi varmasti olonsa nöyryytetyksi ja vihaiseksi. En tiedä, kokiko hän jopa pelkoakin oudon asian suhteen, joka tässä tapauksessa oli ilmeisesti Jamesin tyyli.

Nyt haluaisin kysyä lukijalta, että satuttaako jonkun ihmisen tapa pukeutua, meikata tai laittaa hiuksia jollain hyvin vakavalla tavalla jotain ihmistä? Itsestäni se kuulostaa vain huvittavalta, että joku voisi oikeasti saada traumat vain toisen ihmisen luomiväreistä. En usko, että puukottaja on ikinä saanut niin suuria haavoja itseensä Jamesin tyylistä kuin James hänen teostaan.

Jamesin tapaus oli äärettömän tarpeeton. Tapa ajatella sillä tavalla, että kaikkien ihmisten pitäisi asettua heidän biologisen sukupuolensa tavanomaiseen muottiin, on äärettömän tarpeeton. Pelkästään nämä asiat saavat minut surulliseksi. Ahdasmielisyys saa minut äärimmäisen surulliseksi.

Meistä jokainen varmasti joskus tuomitsee asioita tiedostamattakin, mutta meidän pitäisi silti kysyä itseltämme, että onko se välttämättä tarpeellista millään tasolla. Kuten sanotaan, ”live and let live” eli elä ja anna muiden elää.

En tiedä onko James oikeassa elämässä aivan hirveä ihminen, mutta pakko sanoa, että todella rohkea hän ainakin on huidellessaan vielä tapauksen jälkeen irtoripset viuhuen tuulessa.

Tiina Heikkinen

 

Dortmund, uinuva jättiläinen

Kuinka moni olisi uskonut kahden vuoden takaisen Mestarien liiga -finalistin Borussia Dortmundin uppoavan, kuin laiva Bundesliigan jumbosijoille? Yksi Euroopan suurseuroista oli toki menettänyt vuodessa kaksi joukkueensa ja koko maailman huippupelaajaa kilpailija Bayern Muncheniin.

Keltamustien riveistä pitäisi kaikesta huolimatta löytyä valtava määrä taitoa, nopeutta, viekkautta ja tähtenä tuikkiva vasta 25-vuotias laitahyökkääjä Marco Reus. Dortmund myös pelaa kotiottelunsa
maailman parhaiksi arvioitujen fanien edessä. Mistä on kiikastanut alkukauden? Entä mistä johtuvat Dortmundin pienoiset valonpilkahdukset viime aikoina?

Monista lehtijutuista on saanut lukea, kuinka kauan loukkaantuneena ollut Reus olisi pääsyy Dortmundin suoranaiseen kahlaukseen alkukaudesta. Mielestäni ongelmat löytyvät muualta.

Keskikentän moottorit Nuri Sahin ja Ikay Gundogan ovat olleet molemmat suurimman osan kaudesta sivussa. Ilman nopeaa Reussiakin Dortmundilta löytyy laidoilta ja kärjestä rajaton määrä nopeutta. Mutta kuka heille pelaisi pallot vauhtiin, jos eivät ääritaitavat Sahin ja Gundogan? Dortmundin peli on ollut liian suoraviivaista laidoilta puskemista, jolloin etenkin organisoidusti puolustavan vastustajan on ollut helppo puolustaa.

Seurajohdolta tullut viesti jäädyttää Dortmundin rahankäyttö tammikuun siirtoikkunan ajaksi jätti valmentaja Jurgen Kloppin vaille mahdollisuuksia. Sydämeni suli totaalisesti, kun aina niin iloinen ja sympaattinen valmentaja purskahti itkuun joukkueen hävittyä Frankfurtille.

Mieltä lämmittää kuitenkin Dortmundin piristyminen. Helmikuun 7. päivän jälkeen Dortmund ei ole hävinnyt Bundesliigassa kertaakaan. Itseni lisäksi koko eurooppalainen jalkapalloväki on tuntenut sympatiaa joukkuetta kohtaan. Jopa Munchenin kannattajat ovat julkisesti toivoneet jättiläisen heräävän ja palaavan mestaruustaisteluun.

Bundesliiga ei olisi entinen, jos vuonna 1909 perustettu ja siitä lähtien Bundesliigaa pelannut mahtiseura putoaisi sarjaporrasta alemmas. Minkään muun jalkapallojoukkueen otteluissa ei ole viime vuosina käynyt yhtä paljon katsojia kuin Dortmundin.

Jos joukkue sattuisi putoamaan, ei vähäisestä Bundesliiga-kiinnostuksestani olisi juuri mitään jäljellä. En varmasti olisi ainoa.

Hiski Kosunen

 

Pitääkö Suomessakin alkaa pelkäämään sanojaan?

Otin eräänä päivänä valokuvan, jossa poltetaan sanomalehti. Tuo sananvapauden symboli roihusi näyttävästi kuin Olympiatuli, ja olin varsin tyytyväinen työni jälkeen. Kuvaa muokkausohjelmaan siirtäessäni aloin kuitenkin naureskella mielikuvalle siitä, millaista elämästäni tulisi kuvan julkaisemisen jälkeen maailmassa, jossa sananvapausfanaatikot toimisivat samaan tapaan radikaalien jihadistien kanssa ja likvidoisivat jokaisen heidän aatteensa symbolin loukkaajan.

Vakavalle asialle ei saisi naureskella. Alkuvuodesta aivan liian moni on joutunut kokemaan kauheuksia ja menettänyt henkensä hyökkäyksissä uskonnonloukkausten ja “liiallisen” sananvapauden käytön vuoksi. Pariisin tapahtumat 7.–9. tammikuuta ja Kööpenhaminan tapahtumat 14. ja 15. helmikuuta järkyttivät erityisesti Euroopassa, ja ovat aiheuttaneet laajoja turvatoimia esimerkiksi Belgiassa.

Sananvapaus on ollut Euroopassa korkealle nostettu arvo satoja vuosia, ja se on ollut varsin hyvinvoivaa poikkeusaikoja lukuun ottamatta. Se panee miettimään, ollaanko nyt tilanteessa jossa joutuu varomaan sanojaan väkivallan pelossa?

Sananvapausfanaatikkojen pelkääminen on täysin absurdi ajatus. Tottahan se on, varsinkin jos ajattelee esimerkkinä itseään. 27.2. Venäjän oppositiojohtaja Boris Nemtsov murhataan. Onhan Venäjä Venäjä ja täysin eri asia kuin Suomi, mutta varsin lähellä, ja onhan 2000-luvulla murhattu myös Ruotsin ulkoministeri. Mitä helvettiä Euroopassa tapahtuu?

Naurettava ajatus sanomalehden polttamisen todistamisesta ja sen seurauksista on tuonut ajatukset poliittisiin murhiin. Onko sananvapaus sittenkään totta? Eihän tätä menoa vaadi kuin hieman korkeamman statuksen julkisuudessa ja kuvaan liitetyn tekstin, jossa puhutaan sananvapautta vastaan tai kerrotaan jonkin lehdessä olevan asian olevan roskaa, saadakseen salamurhaajat peräänsä.

Kuulostaa naurettavalta, mutta onko se sitä? Ovathan maahanmuuttokriittiset poliitikot Suomessakin saaneet uhkauksia ISISiltä.

Tuleeko pian aika, jolloin muutkin kuin jihadistit käyttävät järjettömältä kuulostavaa väkivaltaa viattomia ihmisiä kohtaan vain aatteensa puolesta sananvapauden vuoksi? On myös korostettava, ettei islamissa uskontona tai islaminuskoisissa ihmisissä ole mitään vikaa, ja ovathan muutkin suorittaneet raakoja viattomien ihmisten lahtaamisia. Niissä on kuitenkin syynä olleet ennemminkin mielenterveysongelmat kuin uskonto.

Näkisipä tulevaisuuteen tietääkseen.

Sakari Korpikallio

 

Kesätyön saaminen lottovoittoa todennäköisempää?
On maaliskuu. Kevät etenee huimaa vauhtia, ja se alkaa näkyä myös ihmisten kasvoilla. Kesä, aurinko ja loma eivät ole enää kaukana. Kesällä on vihdoin vapaa ja voi tehdä melkeinpä mitä vain… vai voiko?

Periaatteessa kyllä, käytännössä ei. Tekeminen vaatii monesti objektin ja objektiin tarvitsee rahaa, jota harvalta nuorelta löytyy hirveitä määriä. Siksi moni nuori lähteekin hakemaan kesätöitä jo varhain keväällä. Hakemuksia lähtee monipuolisesti kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, jopa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Itse lähetin tänä keväänä hakemuksia ennätyksellisen määrän – runsaat 40. Työroolit vaihtelivat hakemissani paikoissa ajolaitteenhoitajasta toimittajaan ja siivoojasta tarjoilijaan. Tähän mennessä haastattelukutsuja on tullut tasan kahteen, joten työn saaminen on kaikkea muuta kuin varmalla pohjalla.

Tilanteeni on silti harvinaisen hyvä. Jaksoin alkukeväästä panostaa ja pistää hakemuksia eteenpäin varmistaakseni mahdollisuuteni – onneksi. Vain alle viiteen prosenttiin paikoista hakemukseni teki vaikutuksen. Vertailumielessä googlasin lottovoiton todennäköisyyttä ja sain selville, että todennäköisyys yhdellä rivillä on 3,1 prosenttia.

Luultavasti monessa paikassa haastattelukutsun saaminen jäi kiinni heikosta työkokemuksesta. Mistä työkokemusta kuitenkaan voisi saada, kun nuorille ei töitä anneta tästä samaisesta syystä johtuen?

Erityisesti alaikäisenä kesätyön saaminen on lähes mahdotonta. Vuosi taaksepäin, kun olin vielä 17-vuotias, hain vain noin viiteen paikkaan kesätöihin, sillä alaikäisille ei töitä yksinkertaisesti ole tarjolla. Silloinkin töiden saaminen jää usein arpaonnen varaan. No, en sitten saanutkaan yhtään töitä sinä kesänä.

Olen juuri nyt siinä iässä, kun puolet ikäluokastani viettää kesän täysi-ikäisenä ja puolet vielä 17-vuotiaana. Erityisesti tässä tilanteessa jako kesätöissä on raakaa.

”Mun on ihan pakko saada töitä tänä kesänä”, olen kuullut monen suusta. Minulla ja alaikäisillä ystävilläni on samanlainen tarve rahalle. Kaikilla meillä on enää vuosi opintoja jäljellä kesän jälkeen, jonka jälkeen monella on muutto edessä. Lisäksi rahaa pitäisi kerätä nykyään moniosaiseen ajokorttiin, bensoihin ja mahdollisesti jopa kesälle paria reissua varten. Kesätöitä ei tästä huolimatta saa tasa-arvoisesti – kukapa syntymäajalleen mitään voi.

Hyväksi koettuna vinkkinä voin sanoa jokaiselle nuorelle työnhakijalle: verkostoidu ja hanki suhteita. Se on varmin tapa päästä töihin, erityisesti alaikäisenä.

Sara Ahonen

 

Pertti Kurikan Nimipäivät saattaa vaikka voittaa Euroviisut

Suomen edustajaksi Eurovision laulukilpailuun vuonna 2015 on valittu yhtye nimeltä Pertti Kurikan Nimipäivät. Kyseessä on kehitysvammaisista ihmisistä koostuva yhtye, joka edustaa Suomea toukokuussa Wienissä puolitoistaminuuttisella kappaleellaan Aina mun pitää. Valinta on jakanut kansan syvien rivien mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Jonkun mielestä yhtye on vain jatkumoa Euroviisujen jo kohtuullisen erikoiselle edustajakaartille. Toisten mielestä on hienoa ja ennakkoluuloja ravistelevaa, että kehitysvammaisetkin vihdoin osallistuvat laulukilpailuun.

Mielestäni Pertti Kurikan Nimipäivien jäsenille tulisi antaa mahdollisuus esiintyä edukseen toukokuussa. Eihän sitä etukäteen voi tietää, monennelleko sijalle yhtye lopulta sijoittuu. Voihan olla, että yhtye toistaa Lordin vuonna 2006 tekemän ihmeen. Tuolloin vastoin kaikkien suomalaisten odotuksia yhtye teki Euroviisujen uuden piste-ennätyksen saaden täydet pisteet lähes jokaiselta maalta ja voitti koko kisan ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana suomalaisedustajana.

Uutta voittoa on odotettu jo yhdeksän vuotta, vailla toivoa paremmasta. Pertti Kurikan Nimipäivillä saattaisi olla erityislaatuisuutensa ansiosta yllätyssauma toukokuisessa Wienin illassa.

Voihan toki olla, että täysin suomenkielinen ja varsin lyhyeksi jäävä kappale ei uppoa eurooppalaisyleisöön yhtyeen erityisyydestä huolimatta. Suomenkielisillä euroviisukappaleilla ei historian saatossa ole juuri korkeita sijoituksia saavutettu. Tuoreimpia esimerkkejä löytyy lähihistorian havinoista. Vuonna 2010 Suomea edusti duo nimeltä Kuunkuiskaajat. Yhtyeellä ei ollut asiaa jatkoon semifinaalista kappaleellaan Työlki ellää.

Tätä aikaisempi suomenkielinen kappale oli Teräsbetonin Missä miehet ratsastaa. Kappale sijoittui finaalissa 25. sijalle pistesaldon ollessa 22.

Menneiden vuosien pistemääriä tarkasteltaessa suomenkielisillä kappaleilla ei juuri ole menestystä saatu. Seikka on tosin ymmärrettävä, sillä Euroviisujen ydinyleisö sijaitsee Keski-Euroopassa. Tuolla kielialueella suomi ei ole ymmärrettävistä syistä puhutuin, saati ymmärretyin kieli. Menestysmahdollisuudet paranevat aina huomattavasti, kun edustuskappale on englanninkielinen. Silloin keskieurooppalaisten euroviisukatselijoiden ei tarvitse arvailla, mitä mikäkin suomenkielinen sana tai fraasi tarkoittaa.

Kaikesta huolimatta toivon Pertti Kurikan Nimipäiville parasta mahdollista menestystä toukokuisiin Euroviisuihin. Heillä on oikeus antaa oma panoksensa kilpailuun siinä missä muidenkin osallistujamaiden edustajilla.

Uskon, että yhtyeelle pelkästään jo matka Wieniin on elämys sinänsä, niin kuin se olisi kenelle tahansa muullekin meistä. Vai voiko joku muka väittää, että ei olisi mielissään, jos pääsisi edustamaan omaa maataan maanosan seuratuimpaan laulukilpailuun?

Joonatan Tuutti

Kohteliaisuus ─ mahdottomuus vai itsestäänselvyys?

Pienestä pitäen minut on opetettu olemaan kohtelias itseäni vanhemmille ihmisille. Aina pitää mennä apuun, jos joku sitä tarvitsee. Eiköhän tämä kuitenkin ole ihan itsestäänselvyys? Niin ainakin luulin.
Olen huomannut nuorten keskuudessa olevan ongelmia kyseisen asian kanssa. Hädässä olevaa saatetaan vain katsoa tarpeeksi pitkän välimatkan päästä eikä apuun mennä. Ehkä saatetaan jopa pohtia yhdessä kaveriporukan kanssa ääneen, pitäisikö auttaa, mutta ajatus jää kuitenkin jostain syystä toteuttamatta.
Sosiaalisessa mediassa pyöri vähän aika sitten video, jossa nuorisoporukka oli bussissa. Samassa bussissa istui myös vanha rouva. Videolla noin 14-vuotias tyttö kiroili ja huusi törkeyksiä rouvalle. Tähän yhtyi pian myös muutama teinitytön kavereista ja huuto oli kovaa. Teinit käyttivät kaikenlaisia haukkumasanoja sekä muita törkeyksiä ja käskivät rouvan tappamaan itsensä.
Nähtyäni videon olin sekä järkyttynyt että sanaton. Häpesin nuorten käytöksen takia ja koin myötätuntoa rouvaa kohtaan. Mietin, että tähänkö sitä on päädytty. Ei minkäänlaista kunnioitusta toisia kohtaan.
Olen valitettavasti joutunut kuuntelemaan sitä, kuinka kaverini puhuvat heidän vanhemmilleen. Eiköhän meidän kotona menisi niin, että jos puhuisin edes kerran esimerkiksi äidilleni siten kuin kaverini puhuvat heidän vanhemmilleen, saisin kuulla sen jälkeen aika pitkän saarnan ja läksytyksen.
Kauhistelen usein sitä, kuinka kaverini kehtaavat puhua tällä tavalla. Kyseessä on kuitenkin heidän vanhempansa, jotka ovat kasvattaneet heidät. Luulisi nyt olevan pientä kunnioitusta heitä kohtaan.
Pysähdyn useasti myös miettimään sitä, minkälaisia nyt huonosti käyttäytyvien nuorten lapsista tulisi. Jatkuvatko huonot käytöstavat vai saadaanko niihin loppu?
Nuorten huonoa käytöstä ei kuitenkaan pitäisi tai edes saisi yleistää. Vanhemmat ja lehdistö näyttävät usein unohtavan, että hyväkäytöksisiäkin nuoria löytyy. On ikävää, että nykynuorten maine pilataan yleistämisellä. Oletetaan, että kaikki ovat samanlaisia, vaikka tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa.

Miia Mäntylä

 

Suu auki bussissa
Istun bussissa aamulla kello kahdeksan. Olen matkalla kouluun. Huomaan, että vieressäni istuva nainen nostaa laukun syliinsä, pukee sormikkaansa ja yrittää hinautua minua kohti vinkiksi siitä, että hän on nousemassa. Käännyn vilkaisemaan naista odottaen, että hän avaisi suunsa. Mitään ei kuitenkaan kuulu.

Ihmiset välttelevät kaikin keinoin tilannetta, jolloin heidän pitää ääneen kertoa olevansa jäämässä pois bussista. Vaikka nautin itsekin bussin hiljaisuudesta ja ärsyynnyn turhanpäiväisestä juttelusta tuntemattoman vierustoverin kanssa, en kuitenkaan haluaisi tämän menevän liian pitkälle.

Olen huomannut erään rituaalin, jonka ihmiset toistavat busseissa yrittäessään viestiä siitä, että heidän on aika nousta. Kun stop-nappia on jo painettu, ei voi enää turvautua selkeään vinkkiin. Pukeutuminen, suureleisesti laukun nostaminen syliin ja kääntyminen vierustoveria kohti ovat merkkejä siitä, että sinun on aika väistää kanssamatkustajaasi.

Vaikka olen ujo ja vähäsanainen vieraassa seurassa, mielestäni ala-asteelta päässeen pitäisi pystyä ilmoittamaan kahta sanaa vaativa asiansa tuntemattomillekin ihmisille.

Toki elekieltä osaa varmasti jokainen lukea, mutta olisi mukava tietää, onko nouseminen tarpeellista ilman erillistä varmistusta ja arvailua. Sen lisäksi suomalaisten olisi hyvä ryhdistäytyä sen verran, että ottaisivat tavoitteekseen ilmoittaa asiansa ääneen.

Huolestuttavaa, kuinka suuri kynnys oman suunsa aukaisemiseen on. Pieni kommunikointi tuntemattomien kanssa voisi tehdä hyvää.

Marissa Rintala

Eikö oma henki ole muutaman euron arvoinen?

Kärjistettynähän asia on juuri näin. Kyse on omasta turvallisuudesta ja itsesuojeluvaistosta, jotka jokaisella pitäisi olla. En usko, että on liikaa pyydetty ostamaan parilla eurolla itselleen näkyvyyttä, ettei ole vain mustaa mustassa. Kaikilla liikenee muutama euro laittaa esineeseen, jota ehkäpä joskus tajuat kiittää.
Varsinkin, kun voit ostaa juuri sellaisen kuin juuri sinä haluat. Se voi oikeasti pelastaa henkesi.

Puhun siis heijastimista, joista kyllä puhutaan paljon. Niiden käyttäjien määrä on silti pieni. Liian pieni.
Eikö kukaan muu kävellessään pimeässä tien viertä ilman heijastinta tunne omatunnon pistoa siitä, jos kotona olisi heijastin? Eikö heijastin tuo turvaa, kun tiedät, että autot varmasti näkevät sinut?Heijastimia on nykyään lukemattomia erilaisia. On niinkin yksinkertaisia kuin neliöitä ja ympyröitä. Koiria, hevosia, kilpikonnia ja lehmiä löytyy. Myös rintaruusuja ja magneettisia heijastimia nappeihin kiinnitettäviksi. Sellaisia, jotka saa hakaneulalla sivulle roikkumaan ja päiväsaikaan piiloon taskuun takaisin.
Sellaisia, jotka saa koristeeksi koko ajaksi. Heijastinliivejä, -hihoja, -lahkeita ja käden ympärille kiedottavia heijastimia.Sinä, jonka arkivarusteeseen pimeällä ei kuulu heijastin. Oletko aivan varma, ettei sinulle löytyisi sopivan näköistä, joka auttaisi montaa kanssaliikkujaa?
Jotenkin kummasti niin koulu kuin vanhemmat muistuttavat pieniä lapsia heijastimesta, mutta aikuiset itse eivät sitä aina muista. Monesti hän kuka ylittää tietä koko mustassa vaatetuksessa kohdasta, jossa ei ole suojatietä, on aikuinen.
Koko kolumnin aihe tulikin siitä, kun matkustin autolla. 20 minuutin matkalla tuli monta aikuista ilman minkäänlaista heijastinta. Kyllähän aikuisen ihmisen kuuluisi tajuta sellaista käyttää. Omasta turvallisuudestahan heijastimen käytössä on kyse. Sitä käytetään itsensä vuoksi, ei vain autoilijoiden.Bussikorttien kuoriin on liitetty heijastin, jotta kättä heilauttaessa bussille tulisi mahdollisimman selkeä merkki. Kuljen joka arkipäivä kouluun, joten pimeällä lähden kotoa ja pimeällä tulen kotiin.
Seuraavanlaisia tilanteita on tapahtunut enemmän kuin kahden käden sormilla voisi laskea.
Kun nuori tulee bussiin pysäkiltä ja on unohtanut heijastimensa pois, hän saa kuulla siitä kuskilta. Vaikka nuori tulisi pysäkiltä, jossa on lyhtypylväs valaisemassa vieressä ja tumman takin hiha heilahtaa merkiksi, hän saa siitä kuulla. Joskus kuskit jopa kehottavat nuoria käyttämään älypuhelimiensa kirkasta näyttöä apuna pysähtymismerkin teossa, mikä onkin hyvä idea heijastimen unohduttua kotiin. Tietenkään kaikki kuskit eivät asiasta mainitse, mutta jotkut tekevät niin ihan aiheellisesti.
Mutta ne tilanteet, kun nuoren tilalla on aikuinen. En ole kertaakaan kuullut kuskin valittavan samanlaisesta tapauksesta aikuiselle. Miksi ei? Mielestäni palautetta pitäisi antaa myös aikuiselta aikuiselle eikä vain aikuiselta nuorelle.
Katariina Kankaansivu
Jos minä olisin diktaattori
Jos olisin diktaattori, olisin jumaloitu ja arvostettu hallitsija. Minua pidettäisiin lempeänä maan äitinä. En käyttäisi itsestäni nimeä diktaattori, vaan pikemminkin kuningatar. Minulla olisi tukijani, joihin kuuluisi lukuisia asiantuntijoita eri aloilta.Lakeja olisi vain tarpeelliset, mutta niiden rikkominen aiheuttaisi suuret, julmat rangaistukset. Rahaa ei olisi, vaan vaihtotalous kukoistaisi, ja ihmiset jakaisivat omastaan. Ystävällisyys, avoimuus ja aitous
olisivat arvostettuja hyveitä. Sivistys, kuten teatteri, tanssi ja musiikki, olisivat yleisimpiä huveja, ja ihmisiä riittäisi katsomaan ja kokeilemaan kaikkea. Kirjoja luettaisiin ja kirjoitettaisiin paljon. Tekniikka olisi minimissä, ja vain minun palatsissani olisi huipputekniikkaa, jolla pysyttäisiin kartalla ihmisten elämäntilanteista.Ihmisten kouluttautumismahdollisuudet olisivat hallitut, ja minä itse valitsisin millekin alalle pääsevät. Työttömiä ihmisiä ei olisi, sillä jos et päässyt haluttuun työpaikkaan, määrättäisiin työtä, kuten laitoshuoltoa, ja määrätyissä töissä hyvin pärjänneet palkittaisiin. Palkintoja olisi paljon, ja niitä jaettaisiin sekä parhaille että hyvin yrittäneille. Lapsilla olisi paljon leikkimielistä kilpailua, ja
vuosittain olisi useita suuria urheilufestivaaleja, joihin saisi osallistua jokainen testit läpäissyt. Lajeina olisivat kaikki mahdolliset, joihin löytyisi osallistujia.Pukeutumis-, hius-, ja käyttäytymistyylit opittaisiin nuorina tiukalla kurilla, mutta 10-vuotiaasta asti kaikki saisivat päättää ne itse. Liian räikeät tai sopimattomat tyylit olisivat kiellettyjä, mutta minä itse päättäisin siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Diktaattorina hallitsisin kaikkea ja sanani olisi laki, ja minä olisin kaikista suurin ylimys. Nyt kun tätä ajatteli, voisin hyvinkin olla diktaattori. Miten diktaattoriksi oikein pääsee?

Kiia Lehtinen

Koulun kesäloma on liian pitkä
Kesäloma on monesti nuorille työkokemuksen kartuttamisen aikaa. Silloin myös toteutetaan ystävienkanssa suunniteltuja retkiä ja rientoja. Kesällä on myös aikaa vain olla ja löhötä keräten energiaa ja motivaatiota tulevan kouluvuoden uurastusta varten.Voisiko kuitenkin olla parempi, ettei lomailuun olisikaan niin paljoa aikaa? Varmasti tulee kesällä tilanne jolloin toivoo, että olisi jotain tehtävää. Miksi ei siis kanavoitaisi ajankäyttöä paremmin opiskelutehoa lisäten? Kesälomia lyhennettäisiin, mutta kuitenkaan opintojen sisältöön ei puututtaisi. Aikaa jäisi enemmän asioiden läpikäymiseen, ja ennen kaikkea opiskelija pystyisi sisäistämään oppimansa paremmin, kun asiaa ei tule niin paljoa niin lyhyessä ajassa. Ajatus saattaisi ainakin alkuun hieman särähtää nuoren korvaan. Mutta olisihan asiaa hyvä miettiä. Kyseessä on kuitenkin Suomen ja ehkä suuremmankin alueen tulevaisuus.Asiassa suurimpana ongelmana näen valtion päättäjät. He, jotka ajattelevat vain omaa napaansa ja vievät suuren palan valtion verorahoista omaan pussiinsa silkkaa ahneuttaan. Päättäjät saattaisivat nostaa veroja saadakseen palkattua opettajia ja muuta henkilökuntaa sille ajalle, joka tällä hetkellä on kesäloman aikaa. Jos kesälomia todella lyhennettäisiin, kuuluisi valtion pyrkiä saamaan lisääntyvät palkkaukset jostain muualta kuin verorahoista.Koulujen tulisi avustaa enemmän kesätöiden hakemisessa halukkaita opiskelijoita. Jos vain mahdollista, koulun pitäisi myös itse järjestää kesätöitä opiskelijoille. Opiskelijoiden jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta kesälomien lyhentäminen on paras vaihtoehto.Carla Åkerman
Lauantain viettoa Sammon keskuslukiossa
Oppilaiden uhoamisesta huolimatta moni saapui Sammon keskuslukioon lauantaina 29.11. Lauantai oli normaali koulupäivä perjantain lukujärjestyksen mukaan, mutta erityistä oli avoimet ovet kaikille. Tämä tarkoitti sitä, että oppitunneilla näkyi oppilaiden lisäksi heidän vanhempiaan ja kavereitaan.
Sammon keskuslukion avoimet ovet oli hyödyllinen tapahtuma erityisesti niille nuorille, jotka ovat aikeissa hakea tähän lukioon. Opettajien opetustyyleistä ja oppituntien kulusta pääsi hyvin perille osallistumalla tunneille itse. Tunnit eivät poikenneet juurikaan normaaleista oppitunneista, tosin oppilaiden mukaan osa opettajista oli normaalia ”löysemmällä” tuulella. Välituntien ja ruokailuiden aikana oppilaat kertoivat koulun aulassa esimerkiksi siitä, miten viestintä- ja urheilulinja eroavat yleislinjasta. Ohjelmaan sisältyi myös laulu- ja improvisaatioesityksiä.
Avoimet ovet oli myös oppilaiden vanhemmille toimiva tapa tutustua lastensa kouluun ja saada apua atk-asioihin liittyvissä ongelmissa, koskien esimerkiksi netissä toimivaa hallinto-ohjelma Wilmaa. Tietokoneluokissa järjestettiin Wilma-, sosiaalinen media-, ja Photoshop -workshoppeja, joiden aikana vanhemmat saivat kysellä vapaasti heitä askarruttavista asioista.
Kaikille oppilaille ei tuntunut olevan täysin selvää, miksi avoimet ovet oli pidettävä viikonloppuna. Syy on opettajien mukaan se, että toukokuussa olevan helatorstain jälkeinen perjantai tulee olemaan koulusta vapaa ja se oli korvattava nyt lauantaina. Tätä eivät kaikki ymmärtäneet, mikä lienee syy siihen, ettei aivan jokainen viitsinyt kouluun vaivautua.
Voisi kuvitella, että silloin tällöin koulussa vietetyt lauantait saisivat oppilaat kiitollisiksi pitkistä viikonlopuista. Suuri osa oppilaista tuntui olevan kuitenkin vain ärsyyntynyt siitä, ettei lauantain oppitunneilla voitu käydä läpi tärkeitä asioita, koska niin moni oli pois tunneilta. Erityisesti otti päähän abiturientteja, jotka ovat toukokuussa helatorstain aikoihin jo päässeet lukiosta pois. Teoriassa lauantaikoulun ei tulisi siis koskea heitä.
 Avoimet ovet olisi hyvä järjestää useammin, jotta ulkopuoliset pääsisivät kunnolla tutustumaan eri kouluihin. Kenties useammat ilmaantuisivat paikalle, jos tapahtuma järjestettäisiin keskellä viikkoa. Tällöin viikonloppuja ei tarvitsisi viettää koulussa, mikä olisi helpottavaa sekä oppilaille että opettajille.Aino Manninen
Suomeen vihdoin tasa-arvoa?
Eduskunnassa äänestetään perjantaina 28.11. tasa-arvoisesta avioliittolaista, joten aihe on nyt enemmän pinnalla kuin koskaan ennen. Asiasta on kirjoitettu paljon eri medioissa, blogeissa ja Facebookissa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mitä enemmän lakia puolustavia mielipiteitä tulee esiin, sitä parempi. Ehkä kansanedustajat eksyvät lukemaan edes muutaman näistä ja jos yhdenkin pää kääntyy, eivät kirjoitukset ole olleet turhia.
Monet ihmiset ovat unohtaneet, mistä perjantaina oikeasti äänestetään. Tasa-arvoinen avioliittolaki toisi homo- ja lesbopareille samat oikeudet kuin heteropareillekin, ja he saisivat käyttää termiä avioliitto, eikä tarvitsisi tyytyä rekisteröityyn parisuhteeseen. Tasa-arvoinen avioliittolaki ja homojen välinen parisuhde ovat eri asioita. Avioliittolakia vastustetaan monesti argumenteilla homoutta vastaan. Sanotaan, että homous on luonnotonta tai, että lapsi tarvitsee äidin ja isän. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei vaikuta
suoranaisesti kumpaankaan näistä. Toki se helpottaisi homojen mahdollisuutta adoptioon, mutta jo nyt on mahdollista, että lapsella on kaksi isää tai kaksi äitiä. Tasa-arvoinen avioliittolaki vain toisi nimensä mukaisesti homoille tasa-arvoisen mahdollisuuden adoptioon ja huoltajuuteen.
Suomesta puhutaan tasa-arvon maana, monet kirkkojen piispat ja papit ovat kertoneet hyväksyvänsä homouden ja yli 166 000 kansalaista on allekirjoittanut lakialoitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Silti homojen avioliitto on hyvin monelle ylitsepääsemätön asia. Sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen asia tai, että koska Raamatussakin sanotaan… Raamatussa sanotaan hyvin monenlaisia asioita, joista yksi käskee kohdella muita niin kuin itseäsi haluaisit. Haluaisiko hetero, että häneltä viedään yhtäkkiä avioliitto pois?
Itselleni on hankalaa edes koettaa miettiä näitä vasta-argumentteja tasa-arvoista avioliittolakia kohtaan, sillä mielestäni avioliitto on jokaisen oikeus ja selkeä tasa-arvokysymys. Ei se ole keneltäkään pois, jos kaksi homoa menevät naimisiin. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta oikeus tasa-arvoiseen kohteluun. Tämä nykyinen avioliittolaki ei sitä ole. On hienoa, että on olemassa rekisteröityparisuhde, mutta se ei takaa samoja oikeuksia kuin avioliitto. Lisäksi koko termi oikein korostaa epätasa-arvoa. Homojen avioliitossa ei olisi iso muutos sisällöllisesti, mutta nimellisesti se lisäisi tasa-arvoa huimasti.
Olen aina sanonut, että silloin kun joku osaa perustella kantansa tarpeeksi hyvin, osaan ottaa tämän mielipiteen aina huomioon. Tasa-arvoisen avioliittolain vastustajilta en ole kuullut vielä yhtään hyvää argumenttia. Kaikki menevät ohi aiheen eivätkä liity itse lakiin vaan esimerkiksi homouteen tai vanhemmuuteen. Sokerina pohjalla on Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin vastaus kysymykseen “miksi miehet eivät
voisi mennä keskenään naimisiin?, Soini vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi: “Koska ei vaan voi.”
Osaan kyllä ottaa huomioon toistenkin mielipiteet, varsinkin jos ne on perusteltuja. Ymmärrän, että kyseessä on omantunnonkysymys, ja jotkut perustelevat kantansa uskonnolla. Tämä on jokaisen oma asia, jokainen saa uskoa miten haluaa. Mutta jokaisen pitäisi myös muistaa, että perjantain äänestys ei vaikuta mitenkään kirkkoon eikä sillä ole uskonnon kanssa mitään tekemistä. Lakimuutos ei edelleenkään edellyttäisi kirkkoa vihkimään homopareja.
Vastustajat perustelevat tasa-arvoista avioliittolakia ja sen adoptiokohtaa sillä, että homo- tai lesbovanhempien lapsia kiusattaisiin koulussa. Tämän pohtimisen sijasta he voisivat vaikka opettaa omille lapsilleen suvaitsevaisuutta ja sen, että homous on ihan normaali asia. Kenen tahansa lapsesta voi tulla homo tai hetero, se ei ole kasvatuksesta tai vanhempien mielipiteistä ja arvoista kiinni.
Loppupeleissä tasa-arvoisen avioliittolain tuomat muutokset eivät olisi suuria: pareille tulisi yhteinen adoptio-oikeus ja mahdollisuus yhteiseen sukunimeen. Kummatkin näistä ovat tavalliselle tallaajalle aivan pikkujuttuja ja samantekevää, eikä hän edes huomaisi muutosta. Kuitenkin samaa sukupuolta olevalle parille molemmat olisivat huikeita harppauksia heidän elämässään, sekä Suomelle yhteiskuntana edistys kohti täysin tasa-arvoista maata.Siispä kehotankin miettimään, että aiotko ajatella edelleen itsekkäästi ja oma etu edellä vai aiotko ajatella avoimesti ja suvaitsevaisesti ja myöntää aivan jokaiselle ihmiselle samanlaiset oikeudet? Hyväksymällä tasa-arvoisen avioliittolain, eduskunta varmistaisi samalla, että kaikki tämä niin sanottu ”homorummutus” myös hiljenisi hetkeksi.
Alma Vänttinen
 Kangasalan kulttuuritalo hyödyttää vain vanhuksia
Aivan Kangasalan ydinkeskustaan on rakenteilla iso laitos, jonka olisi tarkoitus helmikuun alusta 2015 ryhtyä palvelemaan Kangasalan asukkaita, mökkiläisiä ja turisteja kulttuurikeskuksena. Samaan rakennukseen tulee myös Kimmo Pyykkö -museo.Kangasala-talo närkästyttää monia Kangasalan asukkaita, mukaan lukien minua. Hanke syö verorahoja ja muita varoja 6,4 miljoonan euron edestä. Rahat olisi voinut käyttää moneen muuhun yleishyödylliseen asiaan, esimerkiksi iankaikkisen tärkeään terveydenhuoltoon tai sitten rahat olisi voitu pistää ihan vain säästöön pahan päivän varalle, kun leikkauksiakin pitää koko ajan lisätä ja veroja kiristää.Jos Kangasalan kulttuuritasoa ja turismia yritetään nostaa tällaisella hankkeella, tämä tulee mielestäni vähän liian myöhäiseen aikaan. Ensinnäkin uskon, että yksin kulttuuritalo ei tule asiaa ratkaisemaan. Kangasalla pitäisi tehdä paljon enemmän, että turismin saisi luistamaan.

Toisekseen, kulttuuritalolla ei tule olemaan niin paljoa tarjottavaa, että se estäisi ihmisiä menemästä Tampereelle kokemaan kulttuurielämystään. Tampereella on kuitenkin monta taidemuseota sekä teatteria ja siellä pääsee näkemään jääkiekkoa. Tampereelle ei ole matkaakaan kuin kymmenisen kilometriä. Tuon kokoinen talo vie myös tilaa. Lähinnä tarkoitan parkkipaikkoja, kun niitä Kangasalla ei liiaksi ole.Ainoat, jotka Kangasala-talosta oikeastaan hyötyvät, ovat vanhukset, jotka eivät jaksa tai pysty kulkemaan Tampereelle sekä Kangasalan kerma, joka pääsee egoilemaan omalla kulttuuritalolla. Miten Kangasalan päättäjät aikovat selvittää tilanteen, jos kulttuuritalon toiminta ei lähdekään pyörimään niin kuin on kuviteltu?

Juho Lehtinen

 

Ikinuori Monroe ei jätä ketään kylmäksi

Lutakko-klubin pihassa istuu ihmisiä jo kauan ennen ovien aukeamista. Kun noin parinkymmenen hengen joukolta kysyy, kuka on ensimmäistä kertaa Michael Monroen keikalla, vain yksi käsi nousee. Monroella on uskollinen fanijoukko, joka seuraa bändiä kaupungista ja jopa maasta toiseen. Glam- ja hardrockin ikinuori kummisetä ja optimismin ruumiillistuma Monroe yhdistää useita sukupolvia musiikillaan. Lutakon hämärässä odottelee teinejä jo Hanoi Rocksia aikoinaan diggailleiden kuusikymppisten seassa. Nuoret kiljuvat ja riehuvat sydämensä kyllyydestä eturivissä, ja vanhemmat jammailevat taaempana. Michael Monroen bändin musiikki on tänä päivänä harvinaista, ajatonta ja hikistä punk/rockia, jota ei moni muu bändi yhtä taitavasti tarjoile.

Valojen sammuessa täpötäydessä salissa tiivistynyttä innostusta olisi voinut leikata veitsellä. Jo ensimmäinen kappaleen, ’78:n, lopussa Monroe on spagaatissa lavalla ja on sanomattakin selvää, että bändi on täynnä lyhyellä festarikeikkoja seuranneella tauolla ladattua energiaa. Michael ottaa jatkuvasti kontaktia yleisöön, ja Lutakon pieni lava luo intiimin tunnelman. Lavan koko kuitenkin rajoittaa Monroen uskomattoman energistä liikkumista. Michael kiipeilee aidoilla ja laulattaa eturivin faneja mikrofoniin. Ja heistä jokainen osaa biisien sanat ulkoa.

Settilista koostui sekä uudesta että vanhasta materiaalista ja se oli kokenut mukavasti päivitystä sitten festarikeikkojen. Vasta listalle lisätyt vanhat ja soittamattomat kappaleet kuten Nights Are So Long sekä jo pakollisiksi livebiiseiksi muodostuneet vanhat tutut kuten Dead, Jail or Rock ’n’ Roll vuorottelivat tasapainoisesti. Myös Hanoi Rocksin tuotantoa kuultiin ainakin Up Around the Bendin verran. Punkbiisit kuten Got Blood? ja punk/reggae-synteesi Soul Surrender saivat varsinkin eturivin sekoamaan hulluun hyppimiseen ja headbangaukseen. Kappaleet soljuivat luontevasti peräjälkeen. Settilista oli suunniteltu huolella.

Soitto oli miksattu taidokkaasti, ja kaikki äänet ja sävyt kuuluivat myös eturiviin. Ainoastaan komppikitaristi Rich Jonesin kitara oli hieman liian hiljaisella. Soolokitaristi Steve Conte paistatteli illan toisessa valokeilassa Michaelin kanssa. Conte hoiti osuutensa täydellisesti, mutta vei tilaa Jonesilta, jolle suotiin vain yksi soolo koko keikan aikana. Basisti Sami Yaffa piti biisien pohjia yllä rumpali Karl Rockfistin kanssa varmuudella ja taidolla, mutta molemmat äärimmäisen taitavista muusikoista vaikuttivat hieman poissaolevilta. Bändin yhteissoitto sujui kuitenkin juuri niin hyvin kuin viiden vuosikymmeniä soittaneen huippumuusikon yhteissoiton voi olettaakin sujuvan. Bändin ja Monroen kemiat pelaavat saumattomasti yhteen.

Encore huipentui Malibu Beach Nightmareen, joka sai varmasti jokaisen paikalla olleen laulamaan, viimeistään Monroen niin käskiessä. ”Come on, kyllä te tän osaatte!” Ja ihmiset osasivat. Michael osaa ottaa yleisönsä niin täydellisesti, ettei kukaan jää kylmäksi. Koko illan voisi kiteyttää hyvin eturivin nuorten hikisiin, leveää hymyä hymyileviin kasvoihin ja ulko-ovella kuultuun huudahdukseen: ”Michael Monroe ei petä koskaan!”

Teksti ja kuvat, Noora Sillgren
Avaa silmäsi ja puutu
Koulukiusaaminen on jatkuvaa toisen alentamista. Sitä esiintyy monessa muodossa: syrjimisenä, väkivaltana ja haukkumisena. Uskon, että jokaisessa koulussa on kiusaamista. Jokaisessa koulussa myös tiedetään siitä. Ne, jotka sanovat, että omassa koulussa ei kiusata, ovat vain ummistaneet silmänsä sille.
Itse olen ala-asteella ollut yksinäinen. En kokenut olevani kiusattu, mutta tiesin, että minusta ei pidetty eikä minulla ollut kavereita. Se tuntui pahalta, ja tiedän monella olevan todella rankkaa kiusaamisen takia. En halua sitä kenellekään. Kiusaamisesta puhutaan paljon mediassa ja kouluissa, mutta siihen ei puututa tarpeeksi. Lopettakaa puhuminen ja tehkää jotain!
Aikuisten on vaikea puuttua kiusaamiseen. Kiusattu pelkää kertoa kiusaamisesta kenellekään. Välillä opettajat eivät ota kiusaamista tosissaan. Jatkuvasti tulee tietoon surullisia tarinoita, joissa kiusattu on joutunut kestämään kauheita asioita päivästä toiseen, eikä kukaan ole välittänyt. Jos kiusaamistapaus tulee ilmi, siihen pitää puuttua heti. Pitäisi selvittää, miksi kiusaaja kiusaa. Kiusaaminen ei tule loppumaan opettajan pakottamalla väkinäisellä anteeksipyynnöllä
Lapsia ja nuoria pitäisi rohkaista puuttumaan kiusaamiseen. Kouluissa voisi olla oppilaita, joille voisi kertoa kiusaamistapauksista, ja he voisivat keskustella kiusaajien ja kiusattujen kanssa. Nuoret ja lapset ottavat mallia ikäisistään ja kavereistaan. Jos hyvä kaveri sanoo paheksuvansa kiusaamista, nuori ei luultavasti halua sitä jatkaa.Silvia Niinimäki
Väärinymmäretty kiusaaja
Koulukiusaaminen on väärin. Kiusaamisen määrittely on kuitenkin hankalaa, sillä toiset ihmiset loukkaantuvat siitä, mitä toinen pitää hauskana vitsinä. Omassa kaveripiirissäni heitellään ilkeitäkin kommentteja vitsinä. Kaikki meistä tietävät, että se on vitsi, mutta ulkopuolisista vaikutamme toisiamme kohtaan ilkeiltä.
Tytöt ja pojat kiusaavat eri tavoin. Tyttöjen kiusaamisessa syrjiminen on yleistä, ja usein tietoista, mutta sitä ei ajatella kiusaamiseksi. Alakoulussa syntyneet ajatukset siitä, että kaikkien kanssa pitää leikkiä tuntuu mahdottomuudelta, sillä joku ärsyttää puheillaan, joku pelkällä olemuksellaan. Syrjimiseen on hankala puuttua, koska väkisin porukkaan ottaminen voi muuntua toisenlaiseksi kiusaamiseksi, kuten haukkumiseksi tai simputtamiseksi. En minäkään pidä ajatuksesta, että pitäisi koko ajan olla ihmisen kanssa, josta en pidä yhtään.
Joskus kiusaaminen tulkitaan pahasti väärin. Tiedän tapauksen, jossa poika joka kerta kohdatessaan toisen pojan moikkasi häntä. Tämä toinen poika ahdistui siitä, ja piti sitä kiusaamisena. Tilanne johti siihen, että kiusattu vaihtoi koulua. Puhuttaessa asiasta jälkeenpäin ei kiusaajaksi leimattu poika ollut ajatellutkaan asiaa kiusaamisena, hän vain moikkasi.
Kouluissa asian lähestymistapa on usein väärä. KiVa-koulusysteemi toimii siten, että kiusaaja otetaan KiVa-keskusteluun, jossa kysytään miksi ja miten, mutta yleensä tilanne tulee kiusaajiksi leimatuille oppilaille puskan takaa eivätkä he edes tajua kiusanneensa. Opettajat käyttäytyvät syyllistävästi ja kohtelevat oppilasta kiusaajana, vaikka tämä ei olisi tehnyt mitään. Kiusattu otetaan aina todesta, mutta kiusaajaa ei uskota.
Kiia Lehtinen
Lihava nainen – paras nainen?
Selaillessani muutama viikko sitten Facebookia tuttuun tapaan, törmäsin tuttavani jakamaan linkkiin The Voicen artikkelista. Jo pelkän otsikon ”Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha! – tässä kuusi perustelua” luettuani mieleni oli täynnä hämmennystä. Tuijotin näyttöä epäuskoisena ja totesin itsekseni artikkelin olevan ihan varmasti vitsi. Päätin siis avata linkin ja toden totta – artikkeli tosiaan vertaili sitä, miksi hieman pyöreämpi naishenkilö olisi laihaa sopivampi tyttöystävä. Alkuperäinen artikkeli oli erään amerikkalaislehden tekele, ja The Voicekin on sen julkaissut jo kolme vuotta sitten.
Artikkeliin sisältyi esimerkiksi väite siitä, kuinka pullukat ovat parempaa ruokailuseuraa, sillä pulleat ihmiset nauttivat ruuasta, toisin kuin laihat, jotka ovat neuroottisia kalorien suhteen, eivät syö jälkiruokaa ja syövät vain minisalaatin. Tässä vaiheessa aloin nauraa ääneen. Itsekään allekirjoittaneena en kuulu näihin pullukoihin, ja vaikka liikakilotkaan paina mieltäni, voin silti hyvällä omallatunnolla myöntää syöväni ravintolassa mielummin hyvän pihvin, kuin minisalaatin. Lisäksi jälkiruoalle tulee poikkeuksetta jättää tilaa.
Luettuani artikkelin kokonaan, nauroin ja itkin samaan aikaan. Pakottamattakin mieleeni juolahti ajatus, mitä jos tuo artikkeli olisikin tehty toisinpäin? Mitä jos amerikkalaislehti olisikin listannut kuusi perustelua, miksi laiha tyttöystävä on pullukkaa parempi? On sanomattakin selvää, ettei asiaa olisi otettu näin kevyesti.
Olen jo useamman kerran huomannut, miten media ja ihmiset ylistävät muotoja ja kurvikkuutta, ja hokevat hoikemmille ihmisille kerta toisensa jälkeen sanontoja, kuten ”söisit joskus” tai ”luut ovat koirille, tosimies pitää lihasta!” Mutta mitä tapahtuisikaan, jos me hoikemmat kommentoisimme pyöreämmille ihmisille tuon kaltaisia, suoraan sanoen loukkaavia kommentteja, esimerkiksi kehottaisimme laihdutuskuurille? Meistä leimattaisiin samalla sekunnilla ylimielisiä bimboja, jotka ”eivät ymmärrä ettei se laihduttaminen ole aina niin helppoa”.
Toivon todella koko artikkelin olevan tarkoitettu vitsiksi, sillä ainakaan minun päähäni ei tuon kaltainen yleistäminen mahdu. Miksi ulkonäkökriteerit ovat nykyään niin suuri osa suhteita? Eikö kaikista kumppani olisi kuitenkin se, joka on sinut vartalonsa kanssa ja on terve?
Laura Siemek

 

 

Oma napa, paras napa?

Eräs ulkomaalainen ystäväni on Suomessa vaihto-oppilaana. Hän pitää Suomea erittäin upeana maana, mutta jutellessani hänen kanssaan yksi asia jäi kaivertamaan mieltäni. Hän sanoi, ettei hänellä ole kovinkaan paljon ystäviä. Minusta oli kummallista kuulla tämä, sillä hän on todella mukava tyttö. Voisiko syynä olla ihmisten välinpitämättömyys?

Ihmiset ovat luultavasti kiinnostuneita ulkomaalaisista, mutta heillä ei vain ole tarpeeksi rohkeutta puhua englantia tai muita kieliä ulkomaalaisille. Monet pelkäävät liikaa virheiden tekemistä, jolloin ei saada sanaakaan ulos. Itselläni kävi näin espanjankielen kanssa. Aluksi en saanut sanottua yhtäkään sanaa, myöhemmin, sanavaraston laajennettua, sain tervehdittyä ja puhuttua yksinkertaisilla lauseilla ja puheeseen tuli jo sujuvuutta. Meidän kannattaisi muistaa, että vastapuoli tekee varmasti myös virheitä eikä puhe ole niin sujuvaa, ellei kyseessä ole natiivi englanninpuhuja. Rohkeus puhua tulee luonnostaan, kun käyttää kieltä mahdollisimman paljon. Alku on aina hankalaa, mutta jos on valmis tekemään töitä, syntyy myös tuloksia. Ihmisten jännittyneisyys ulkomaalaisten seurassa saatetaan tulkita välinpitämättömyydeksi.Entä mikä tekee ihmiset välinpitämättömiksi? Onko se ihmisten stressitason nousu, arkipäivän kiireet vai joku muu syy? Ihmisten stressitaso on nousussa, muun muassa työpaikan kiireen takia. Myös koululaisilla on korkea stressitaso, on paljon opiskeltavia aineita, mutta kuitenkin halutaan pärjätä koulussa, jolloin paineet kiitettävän saannista ovat kovat. Puhumattakaan päättöviikosta, joka saattaa venyttää stressitason äärimmilleen. Vai olisiko syy ihmisten välinpitämättömyyteen sittenkin mediassa? Nykypäivän kehittynyt sosiaalinen media, kuten Facebook, Twitter ja Instagram, vähentävät huomattavasti kasvokkain tehtävää kanssakäymistä. Onhan eri kielellä kirjoittaminen helpompaa kuin puhuminen livenä.

Ehkä tämän takia ystävälläni ei ole kauheasti muita kavereita. Ihmiset eivät uskalla jutella hänen kanssaan, sillä he kuvittelevat tekevänsä liikaa virheitä tai takeltelevansa puheissaan. Mutta puhumaan oppii vain puhumalla eikä kielioppikirjaa tuijottamalla. Ulkomaalaiset varmasti ymmärtävät, vaikka puheessasi ei olisi kaikki kielioppiasiat kohdallaan.
Syynä saattaa olla myös ihmisten mukavuudenhaluisuus. Monet jättävät esimerkiksi vaihto-oppilaat, jotka eivät puhu suomea, huomioitta, sillä se ylittäisi ihmisten mukavuusalueen, kun tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltä. Syy saattaa toki olla vain pohjoismaalaisessa kulttuurissamme. Meillä ei ole tapana olla ylisosiaalisia tai jutella tuntemattomille.

Etelä-Amerikassa asuessani, huomasin kuinka ihmiset, varsinkin argentiinalaiset, ovat todella lämpimiä, avoimia sekä ottivat muut huomioon. He astuivat heti ulos omalta mukavuusalueeltaan yrittämällä englannin puhumista. He eivät pelänneet virheiden tekemistä. Minutkin otettiin heti joukkoon mukaan, vaikken osannutkaan kieltä. Ihmiset ovat kiinnostuneempia ja Latinalaisessa Amerikassa ihmisillä on enemmän kasvokkaista, sosiaalista sekä myös fyysistä kanssakäymistä. Esimerkiksi tavatessa ja lähtiessä vaihdetaan poskisuukkoja. Minulle suomalaisena tapa oli aluksi todella tungetteleva, mutta vuoden poskisuukkoja jakaneena, toivoisin samanlaisen lämpimän ja välittömän ilmapiirin Suomeenkin.

Elviira Luoma

Koeviikolle kunniaa!

Suomalaisen lukiokoulutuksen mahdollisesti yksi onnistuneimmista osasista on ehdottomasti päättöviikko, joka tunnetaan myös entisellä nimellään koeviikkona. Lukio-opinnot koostuvat jaksoista, joissa käydään omavalinnaisissa määrin eri aineiden kursseja. Lukion päättötodistuksen saamiseen vaaditaan vähintään seitsemänkymmentäviisi suoritettua kurssia. Jaksoihin jakautuvan lukiokoulutuksen jokaisen jakson lopussa tunnelmaa ja kurssin keskeisiä asioita tiivistää seitsemän päivää kestävä kokeiden rumba. Koe tehdään aamulla, ja iltapäivän oppitunneilla keskitytään seuraavan päivän kokeeseen.

Päättöviikoksi koeviikko muuttui, kun todettiin, ettei koeviikolla tehdä ainoastaan kokeita. Käytettävän termin vaihdoksesta huolimatta päättöviikkojen sisältö ei muuttunut. Niihin voi aineista riippuen sisältyä esimerkiksi muita arvioitavia töitä kuin kokeita. Päättöviikon koelasti riippuu oppilaskohtaisesti niin kurssien määrästä, jaksosta, kuin aineista itsestään.

Järjestelmä on erittäin toimiva. Lukiolaisen arkea koeviikko helpottaa huomattavasti, sillä ympäri jaksoa ripoteltuina kokeet olisivat erittäin stressaavia altistaessaan lukiolaisen jatkuvan koestressin alle. Yhteen pakatussa koerysässä opiskelijat oppivat hyvin aikatauluttamaan lukemistaan, ja näin saavat myös arvokasta harjoitusta edessä häämöttäviä ylioppilaskirjoituksia, ja etenkin niihin lukemista, varten. Jokainen ylioppilaslakista haaveileva lukiolainen nimittäin joutuu ennemmin tai myöhemmin kirjoittamaan vähintään kaksi ainetta yhtä aikaa ylioppilaskirjoitusten koittaessa.

Aleksandra Kunnas

Tampereen lukioissa on useita erityistehtäviä

Viime viikon keskiviikon (27.8.2014) Aamulehdessä oli osin virheellistä tietoa liittyen Tampereen kaupungin lukioiden erityispainotuksiin.

Aki Taposen kirjoittamassa artikkelissa ”Naapureiden lukioissa on vain yksi erityislinja” kerrotaan Tampereen kaupungin lukiokoulutukseen liittyvistä mahdollisista säästötavoista. Lukioiden erityispainotuksista puhuttaessa tekstissä todetaan, että ainoastaan Sammon keskuslukion urheilupainotus sekä Tampereen lyseon lukion IB – linja ovat valtakunnallisia erityistehtäviä.

Asia ei kuitenkaan ole näin, vaan Tampereen kaupungin lukioiden tarjonnasta, edellä mainittujen lukiolinjojen lisäksi, myös Sammon keskuslukion viestintä- sekä Tammerkosken lukion kuvataidelinja hoitavat opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämää valtakunnallista erityistehtävää. Eli myös ne saavat valtion kompensaatiota tehtävän hoidosta.

Erityispainotuksiin kohdistuvia säästöjä mietittäessä tulee ottaa huomioon, että viestintälinjan toiminnasta on vaikea kaupungin rahoja säästää – ainakaan merkittävästi. Suomen ainoaa viestinnän valtakunnallista erityistehtävää hoitavan linjan supistaminen on kaupungilta lähinnä arvovalinta.

Aleksandra Kunnas
viestinnän opiskelija ja ainekillan hallituksen jäsen

Jouni Sarpola
viestintälinjan koordinaattori

Fitness-villitys on kaikkialla – mutta kuinka tosissaan se otetaan?

– Mitä harrastat?
– No, salilla käyn muutaman kerran viikossa.

Tuo vastaus tuntuu olevan nykyään yleisin vastaus kysyttäessä harrastuksista. Fitness-villitys näkyy kaikkialla – netissä, lehdissä, blogeissa, vaatekaupoissa, unohtamatta oleellisinta: kuntosaleja.

Viime viikolla kävin tutustumiskäynnillä uudella salilla ja kysyin salin työntekijältä, miten trendi näkyy heidän salillaan. Vastaus oli odotettavissa: vuodenvaihteen jälkeen talvilomaan asti sali on aivan täynnä, sen jälkeen rauhoittuu. Kesän loputtua sama ilmiö toistuu. Tosin silloin ihmiset jaksavat käydä treenaamassa hieman kauemmin.

Mistä tämä massaryntäys salille sitten johtuu?

Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että kun syksyn ja kevään treenivaatemallistojen valtaavat kaupat, on kivaa käydä ostamassa kivat uudet lenkkarit tai treenipaita ja lähteä salille. Varsinkin naispuoliset ystäväni ovat huomanneet saman.

Ilmeisesti tyypillinen näkökulma varsinkin nuorille naisille on tämä: uudet treenivaatteet kaapissa nostavat motivaation pilviin.

Kesällä salilla oli mukava käydä varsinkin aamuisin, jolloin sali on rauhallinen, ja treenaajia on vain muutama.

Syksyn saapuessa uudet innostujat valtaavat laitteet ja pukukopin. Niin nuoret kuin vanhemmatkin naiset saapuvat yleensä ystäviensä kanssa salille ”treenaamaan”, eli toisin sanoen juoruamaan ja lukemaan lehtiä ja tekemään samalla muutaman hassun sarjan.

Itsekin olen muutaman kerran todistanut koomista tilannetta, jossa nuoret naiset käyvät ensin vähän juoksemassa matolla ja tekevät sitten nämä muutamat hassut sarjat niin kauhealla vauhdilla ja keskittymättä, ettei treenaamisesta voi yksinkertaisesti tulla mitään. Sen jälkeen he menevät pukukoppiin ottamaan muutaman kuvan kuuluisaan kuvanjakopalveluun Instagramiin – vielä kuuluisimmilla tageilla #salilekasalilvika #eikipuueihyötyy #eiduuniieituloksii.

Eihän minulla henkilökohtaisesti ole mitään tällaisia treenaajia vastaan. Kummastelen vain, miksi joku haluaa maksaa monta kymppiä kuukausikorteista tehdäkseen treenin, jonka saisi kotona tehtyä paljon pienemmällä vaivalla.

Ettei teksti menisi niin negatiiviseksi, on pakko vielä nostaa hattua heille, jotka ottavat treenaamisen tosissaan. Itse olen jo muutaman kuukauden seuraillut sosiaalisessa mediassa erästä espoolaista tyttöä, joka on kaukana yllämainitusta kastista.

Tulokset näkyvät ja treenaaminen otetaan tosissaan, eikä erilaisia neonvärisiä treenivaatteita löydy kasoittain kaapista odottamassa sen ”no menen huomenna sitten salille” -väitteen toteutumista. Itse asiassa juuri eilen aamulla huomasin kyseisen tytön päässeen eräälle Facebookin fitness-sivuille tuloksiensa kanssa.

Kaikista trendeistä, joita olen pienen elämäni aikana ehtinyt todistamaan, on tämä kuitenkin ehkä se terveellisin. On hienoa, että ihmiset haluavat käydä salilla, oli motiivi sitten hyvä kunto, terveys tai yksinkertaisesti hyvältä näyttäminen.

Laura Siemek

Nuorten suosikki Youtube yhdistää ihmisiä

Youtube, Googlen omistama videojakopalvelu, on kasvattanut suosiotaan yhdeksän vuoden taipaleensa varrella.

Ennen Spotifyta se toimi helppona ja ilmaisena musiikinkuuntelualustana, sillä levy-yhtiöt julkaisevat siellä usein artistiensa musiikkivideot. Lisäksi se on ollut kauan paikka, josta löytyy hauskoja videopätkiä ajanvietteeksi.

Vasta parin viime vuoden aikana Youtuben ihmeellisestä maailmasta on löytynyt uusi ulottuvuus – tubettaminen.

Tubettaminen on harrastus, jossa tarkoituksena on kuvata videoita ja julkaista ne nähtäville Youtubeen. Aiheena videoissa voivat olla muun muassa sketsit, pelit, meikit, haasteet, ajankohtaiset aiheet tai ihan vaan höpöttely.

Käsite vloggaaminen on hyvä pitää erillään tubettamisesta: tubettaminen on yleiskäsite, joka kokoaa yhteen kaikenlaiset videotyylit, kun taas vloggaaminen tarkoittaa videobloggausta, joka liittyy lähinnä omaan elämään ja kameralle höpöttelyyn esim. mielipiteidensä jakamiseksi.

Tällä hetkellä yli 80 prosenttia 10-30-vuotiaista katsoo Youtubea viikoittain. Suomen tubeyhteisö on kasvanut räjähdysmäisesti tubettamisen suosion kasvaessa: suomalaisia kanavia löytyy yli 170 000 ja videoita jo 2,9 miljoonaa. Tubettaminen onkin yksi nopeimmin kasvavista mediailmiöistä ja Suomi aktiivisimpia Youtube-maita.

– Ikäluokilla on omat trendinsä, ja nyt nuorison trendi on Youtube, joka on luonnollinen jatkumo oman nuoruuteni suositulle bloggaamiselle. Suosion kasvu on positiivinen asia, ja harrastuksen suunta ei sen takia suinkaan ole alaspäin, päinvastoin. Harrastuksen suosio tuo uusia ihmisiä mahtavan harrastuksen pariin, ja samalla saadaan uusia kavereita sekä mahdollisuus tehdä yhdessä erilaisia videoprojekteja, kertoo Eetu Pesonen, joka on yksi Suomen katsotuimmista tubettajista vlogikanavansa eeddspeaks sekä pelikanavansa eeddplays ansiosta.

– Kaksi ja puoli vuotta sitten aloittaessani tubettamisen Suomen tubeskene oli paljon pienempi. Nykyään se on niin jättimäinen, että kaikkia on mahdotonta huomioida. Vaikka katsojia onkin paljon, esille tuleminen on nyt vaikeampaa, sillä Youtubessa on järkyttävästi ylitarjontaa videoista. Omalla aktiivisuudella tähän voi kuitenkin vaikuttaa, Pesonen sanoo.

Tubettamisessa ei hienointa olekaan vain videoiden jakaminen, vaan myös yhteisöön kuuluminen.

– Suomituben yhteishenki on loistava ja sieltä löytyy mahtavaa porukkaa! Moni kutsuu yhteisöämme perheeksi, ja kliseisyydestään ja jokaisen osallisen yksilöllisyydestä huolimatta perhe on mielestäni osuva ilmaisu, sillä onhan Amppurulaa nimitetty suomituben isäksikin. Kaikenlaiset uudet tubettajat otetaan vastaan positiivisesti ja ainakin itse olen onnellinen “perheemme” kasvamisesta, sanoo Veronica Verho, Youtubessa tutummin tunnettu mariieveronica.

– Vaikka mielestäni tilaajamäärästä riippuva motivaatio on väärä lähtökohta videoiden tekemiselle, ovat katsojat silti tosi iso osa tubettamista. Videoiden tekemisessä on hienoa huomata oma kehityksensä, joka on hyvä syy sanoa tekevänsä videoita katsojien lisäksi myös itselleen, Verho kertoo.

Videoiden tekijät haluavat tavata katsojiaan ja tutustua heihin sekä muihin tubettajiin. Vuonna 2013 järjestettiin Tampereen Keskustorilla ensimmäinen kunnon tubemiitti, joka veti paikalle yli tuhat katsojaa ja tubettajaa ympäri Suomen. Tämän jälkeen miittejä on järjestetty monia muualla maassa. Viime vuoden suurmiitti Tampereella toistetaan myös tänä syksynä.

Muita tapahtumia ovat olleet miittejä organisoidumpi Tube Family Night, joita ollaan järjestämässä lisää, sekä 16.8.2014 ensimmäistä kertaa järjestetty amerikkalaista Vidconia jäljittelevä Tubecon, joka keräsi Hartwall Arenalle yli 5 000 ja netistä löytyneen live-videon ääreen parhaimmillaan yli 6 000 Youtuben ystävää samanaikaisesti.

Tubecon oli, kuten kävijä- ja seuraajamäärästä arvata saattaa, merkittävä tapahtuma suomalaiselle tubeskenelle. Tapahtuma oli messutyylinen ja sisälsi muun muassa meet&greettejä, paneelikeskusteluja, musiikkiesityksiä, tubettajien omia esityksiä sekä illan kohokohdan Tube Awardsin, jossa palkittiin muun muassa vuoden nais- ja miesvloggaaja, vuoden pelaaja sekä yleisön suosikki.

Paikalla olivat lähes kaikki tunnetuimmat suomalaiset tubettajat, sekä vierailevia tähtiä, joista mainittakoon Britannian suosituimpiin tubettajiin kuuluva Emma Blackery, Instagramistakin tuttu Benjamin Peltonen, räppäri Musta Barbaari ja teinitähti Robin sekä useita yhteistyökumppaneita, jotka osallistuivat tapahtumaan omilla kojuillaan.

– Onnistunut tapahtuma ylitti kaikki odotukset. Fiilikset ovat korkealla etenkin, kun tietää tapahtuman saavan jatkoa, kommentoi järjestäjänä mukana ollut Suomi-tuben isähahmonakin tunnettu Amos “Amppurulaa” Soivio viitaten Tubecon 2015 -tapahtumaan.

Vaikka tubettaminen on melko uusi juttu, on se menestynyt todella hyvin. Jos Youtube nyt tavoittaa Suomessa YLE TV1:n, MTV3:n ja YLE TV2:n jälkeen eniten katsojia päivässä, millainen tilanne tulee olemaan parin vuoden päästä, jos kasvu jatkuu samanlaisena?

Tällä hetkellä kuitenkin tähdätään ensi vuoden Tubeconiin ja sitäkin ennen moniin miitteihin ja Tube Family Nighteihin.

Sara Ahonen

No onkos tullut joulu keskelle syksyä?

Ensimmäiset joulukalenterit ilmaantuivat kauppojen hyllyille jo kaksi kuukautta ennen kuin yhtään luukkua pääsisi aukomaan. Ensilumikin, tai paremminkin ensiräntäkin satoi maahan vasta viikkoja myöhemmin. Mikäs siinä, esanssisuklaan maku suussa oli mukava matkata kohti pimeneviä syysiltoja. Jos itsekuri kestää ja malttaa odottaa joulukuuhun aavamatta yhtäkään luukkua, voi ostaa itselle palkkioksi vaikka toisenkin kalenterin.

Supermarketit alkoivat soittaa joululauluja marraskuun alussa. Suuri hatunnosto työntekijöille, jotka säilyttävät mielenterveytensä kovassa paikassa. Monen tekisi varmasti mieli repiä kovaääniset seiniltä ja heittää ne sekajätteen seassa puristimeen. Kuitenkin joulubonuksien kiilto silmissä ahkerat raskaan työn raatajat selviävät joka vuosi tuskastuttavista kahdesta kuukaudesta. Joululauluralli saa kenet tahansa toivomaan, että tämä olisi jo kirjaimellisesti Last Christmas. Do they know it’s Christmas time at all?

Miten sitten virittää itsensä takaisin oikeaan joulutunnelmaan keinotekoisen Disney-jouluilluusion vyörytyksen jälkeen? Kertakäyttöjoulun välttää parhaiten sillä, että työntää materian hetkeksi sivuun ja keskittyy tunteeseen. Rakkautta ei mitata rahassa. Tässä on joulun kolme kovaa: sukulaiset, lautapelit ja riisipuuro.

Johannes Blom

Studia-messuista apua opiskelijoille

Tällä viikolla järjestettiin jo 20. kertaa vuosittaiset Studia-messut Helsingissä. Ne ovat Suomen suurin jatkokoulutustapahtuma, ja jälleen myös meidän koulumme osallistui niihin. Messujen tarkoitus on esitellä opiskelijoille erilaisia koulutusvaihtoehtoja. Paikalla on yliopistoja, ammattikorkeakouluja ja erikoisoppilaitoksia. Lisäksi näytteilleasettajina on myös valmennuskurssien ja esimerkiksi kelan väkeä.

Oma asenteeni messuja kohtaan oli aluksi hieman epäluuloinen. En ollut aiemmin saanut minkäänlaista apua muistakaan eri alojen esittelytilaisuuksista, miksi siis tästäkään? Ajatukseni muuttuivat kuitenkin yllättävän nopeasti.

Joku kuvasi Studia-messuja abien suurena karkkikierroksena, ja ymmärsin heti paikalle päästyäni miksi. Jokaisella näytepisteellä tarjottiin karkkia, joiden avulla niitä oli vielä miellyttävämpi kiertää. Suurimmalla osalla pisteistä järjestettiin myös erilaisia arvontoja, joista saattoi voittaa vaikka elokuvalippuja tai jopa iPhoneja. Sekin omalta osaltaan lisäsi tapahtuman jännittävyyttä.

Hyvän tunnelman saivat aikaan kuitenkin eri korkeakoulujen esittelijät, jotka innokkaina tulivat kyselemään kiinnostuksen kohteistamme ja urahaaveistamme ja sen jälkeen kertoivat monipuolisesti omista opinnoistaan. Oli huomattavasti kiinnostavampaa kuunnella opiskelijoiden omia mielipiteitä, kuin mitä aiemmin on ollut lukea teoreettisia valintaoppaita. Saimme myös kysellä paljon kysymyksiä, eikä yksikään niistä jäänyt ilman vastausta.

Kun lähdimme messuilta takaisin Tampereelle, bussissa kuului innostunutta keskustelua uusista uratoiveista. Sieltä täältä hyppeli sanoja politiikantutkija, kätilö, hääsuunnittelija. Enää ilmassa ei ollut samanlaista epävarmuutta kuin ennen messuja.

Tätä kuvasikin hienosti eräs esittelijä ennen lähtöä. Täytimme kavereideni kanssa vaikka kuinka monetta arvontalappua ja valitimme kuinka suuri pettymys olisi, jos yhtäkään voittoa ei kohdallemme osuisi. Pisteen esittelijä kuitenkin sanoi viisaasti, että parhaassa tapauksessa messujen ansiosta olimme ehkä saaneet tiedon siitä, mitä haluamme elämällämme tehdä. Ja siinä hän oli aivan oikeassa.

Tapahtuma oli siis lopulta todella positiivinen yllätys, ja voinkin suositella tulevien vuosien messuja kaikille, jotka eivät tiedä mitä haluavat opiskella. Niistä on varmasti hyötyä.

Rannalle jääneet -musikaaliprojekti

Lukion kaksi ensimmäistä jaksoa tältä lukuvuodelta ovat päättymäisillään, ja haluaisinkin raottaa teille verhoa projektiin, joka alkoi jo ensimmäisessä jaksossa. Ja kyseinen projektihan on Sammon keskuslukion musikaali.

Sammon keskuslukiossa on tapana järjestää musikaalikurssi joka toinen vuosi. Tänä vuonna aloitimme tehdä musikaalia jo keväällä edellisen vuoden viimeisessä jaksossa tehdyn käsikirjoituksen pohjalta. Koko projekti lähti käyntiin tutustumalla toisiimme erilaisten leikkien ja harjoitusten avulla. Teimme myös paljon erilaisia ilmaisutaitoharjoituksia, sillä vain osa oli ollut lukion aikana viestintälinjan ilmaisutaitokursseilla. Kun ohjaajamme Jyri Siimes oli nähnyt, miten näyttelimme, annoimme ääninäytteen musiikinopettajallemme Hanna Koivistolle. Sen jälkeen odotimme roolitusta.

Kun olimme saaneet roolimme, aloimme käydä käsikirjoitusta kunnolla läpi. Monia kohtauksia muutettiin läpikäymisten jälkeen, kun huomasimme, että kohtaukset toimisivat paremmin toisin. Pikkuhiljaa aloimme saada kuvan koko musikaalista: kappaleet valmistuivat, tanssit, eri kohtaukset ja vihdoin ja viimein ensi-ilta viikolla saimme roolivaatteet.

Ajattelin ennen koko kurssin alkua, että olisin hyvin pettynyt, jos en saisi nimiroolia. En saanut nimiä roolia, mutta nyt se ei haittaa yhtään. Saan tehdä sitä, mistä eniten pidän, saan laulaa, saan tulkita. Ensi-illan lähestyessä huimaa vauhtia olen todennut pitäväni roolistani hyvin paljon ja todennut sen olevan juuri sitä, mitä halusin. Alkuun minulla oli tietysti hieman tylsää, kun en voinut oikein näytellä eikä kappaleita ollut vielä valmiina, mutta nyt minulla on ollut tekemistä ja paljon.

Tämä viimeinen viikko ennen ensi-iltaa on ollut kunnon säheltämistä: olemme juosseet paikasta A paikkaan B, soveltaneet muissa luokissa opettelemiamme kohtauksia auditoriossa, leikkineet valoilla ja äänillä ja saaneet vihdoin musikaalin kasaan. Nyt vain odotamme jännittyneinä lauantaita ja sitä hetkeä, kun valot sammuvat ja pääsemme ottamaan lavan itsellemme. Sitähän varten tätä on harjoiteltu.

Saara Palomäki

Joulutunnelmissa

Lähestymme vinhaa vauhtia kohti joulua: päivät lyhenevät, ilmat kylmenevät ja vaatteita ilmestyy lisää ihmisten päälle. Kauppojen hyllyt alkavat täyttymään joulukrääsästä ja lasketaan päiviä jouluun. Toisinaan tuntuu, että ihmiset tarvitsisivat joulukalenterin, joka alkaisi jo marraskuusta.

Olen yleensä kuulunut niihin ihmisiin, jotka alkavat odottamaan joulua vasta joulukuun alkaessa. Tänä vuonna olen kuitenkin pahasti etuajassa omassa ajassani. Laitoin viime viikonloppuna jouluvalot parvekkeelle ja otin pienen paristolla toimivan tonttukynttiläni keittiön pöydälle. Mietin myös, milloin voisin aloittaa joulusiivoilut olematta kuitenkaan liian ajoissa. Yleensä minä olen ollut se, joka on närkästynyt kauppiaille, jotka laittavat jo jotkut lokakuun lopussa joulutavarat myyntiin, mutta tänä vuonna olen ollut oikein iloinen siitä.

Olen myös hyvin suuressa määrin valkoisen joulun kannattaja. Useina vuosina joulumieleni on tullut vasta itse jouluaattona ja kadonnut heti seuraavana päivänä, kun olen huomannut lumen sulaneen yön aikana. Viime joulu siis meni täysin ohi, koska vietin sen Australiassa iloisesti grillaten ja kulkien kesävaatteissa. Joulumielestä ei ollut tietoakaan, mutta silti asian tiedosti jotenkin. Ja silti se oli yksi reissun upeimmista päivistä.

Pitäisikö ihmisten muuttaa jouluperinteitään ymmärtääkseen joulun oikean merkityksen itselleen? Itse tunsin viime joulun olleen jopa eräällä tavalla surullinen: emme perheeni kanssa nähtävyyksien ohessa ehtineet edes kunnolla joulukirkkoon, emme lukeneet evankeliumia ja söimme lihapullien ja laatikoiden sijaan italialaisessa ravintolassa pastaa. Tuo yksi erilainen joulu sai minut tajuamaan, kuinka paljon minulle merkitsee tietyt joulurituaalit ja perinteet, jotka ovat olleet joka joulu.

Iloisesti kävellessäni Hämeenkatua pitkin jouluvalojen välkkyessä, ymmärsin miksi nautin joulusta jo nyt. Haluan takaisin viime vuoden erilaisen, ”menetetyn” joulun. Ja haluan viettää sen perinteisesti, vaikka se tarkoittaisi aloittamista jo marraskuussa. Joten kauppiaat: lisää joulukrääsää esille, antakaa meidän nauttia joulun ilosanomasta jo nyt!

Saara Palomäki

Välivuosi väkisin

Konsta, 20, on monien ylioppilaiden tavoin viettänyt välivuotta jo puolentoista vuoden ajan – vasten tahtoaan.

Lokakuun viimeisillä viikoilla hän nousee sängystä siihen aikaan kun huvittaa, kuitenkin ennen puolta päivää. Parrakkaan nuoren miehen puheesta huokuu kyllästyneisyys.
”Aamulla keitän kahvit ja käyn MOLin sivuilla pettymässä työtarjontaan. Haen työpaikkoihin, joihin lukion lopputodistuksella voisi päästä. Olen lähettänyt hakemuksia kymmeniin osoitteisiin, joista kahdesta on tullut ihan lupaavia vastauksia, mutta ei kuitenkaan toistaiseksi yhtäkään työtuntia. Päivät kuluvat kavereiden kanssa istuskellen ja päivitellen, kuinka tekemistä ei ole. Iltaan kuuluu punttisali ja kitaran soittelu kotona.”

Vielä reilu vuosi sitten päivät kulkivat eri rytmin mukaan. Lukioon oli herättävä, mutta siellä viihdyttiin.
”Tietysti se otti välillä päähän herätä väkisin ruotsintunneille, mutta kyllä koulussa oli kivaa – paljon kivempaa kuin nykyisessä tilanteessani.”

Kalevan lukiosta valmistuttuaan Konsta vietti rennon kesän ja syksyn, joiden jälkeen alkoi Tampereen kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin valmistautuminen.
”Käytin aikani helmikuun alusta kesäkuuhun asti pänttäämiseen. Valmennuskurssilla olin kahden kuukauden ajan päivittäin kymmenestä kahteen, ja menin kotiin iltaisin vasta vietettyäni muutamia tunteja kirjaston lukusalissa. Koko päivät menivät opiskeluun, enkä päässyt hakemaani kouluun.”
Samalla hetkellä kun selvisi, ettei koulupaikkaa tullut, selvisi myös, että parin päivän päästä olisi lähtö armeijaan.
”Päivänä, jolloin tulokset selvisivät, en halunnut nähdä ketään tai poistua huoneestani. Eniten ärsytti se, että nyt ei ollut kunnon syytä intin lykkäämiseen. Kävin kääntymässä Parolassa, mutta häivyin viiden päivän jälkeen, koska en usko nykyiseen asevelvollisuuteen. Pääsin pois sanomalla meneväni sivariin, mutta sitä ei kyllä tule tapahtumaan.”

Armeijasta poistuttuaan nuori mies on päässyt muutaman kerran sijaistamaan entisen lukionsa liikunnanopettajaa. Muita töitä ei ole ollut.
”Olen hakenut moniin sellaisiinkin töihin, joihin en halua, enkä ole päässyt saati saanut yhteydenottoja niistäkään. Kiinnostavia työkokeilupaikkoja on ollut tarjolla mm. entisellä koulullani, mutta työvoimatoimiston mukaan tulevaisuudensuunnitelmani ovat liian selvät, jonka vuoksi en voi mennä työkokeiluun alalle, joka ei tue mahdollista tulevaa työuraani.”

Läheiset ovat kannustaneet ja painostaneetkin Konstaa työnhaussa, ja vaikuttaa siltä, että kaikki mahdollinen on jo tehty.
”Intin jättäminen väliin on porukoille ok, mutta työpaikan saanti alkaa olla välttämätöntä, jotta saisin rahaa omaan elämiseen. Kotitöiksi haravoin pihaa, teen lumitöitä ja siivoan taloa, ettei vanhempien tarvitse maksaa minulle tyhjästä.”

Konsta hakee ensikesän alussa uudestaan kauppakorkeaan, ja pänttääminen alkaa heti pääsykoekirjojen ilmestyessä.

”Suunnitelmissa on hakea varmuuden vuoksi useampiin kouluihin, vaikkei kiinnostusta välttämättä löydykään. En tiedä, mitä teen, jos en taaskaan pääse haluamaani kouluun. Aika huonolta vitsiltä tämä tuntuu jo nytkin.”

Lukiosta selvinneenä miehenalku tahtoo neuvoa nuorempiaan ja hän onkin käynyt pitämässä pienimuotoisia luentoja entisen koulunsa uusille oppilaille.
”Vaikka lukion jälkeinen toimettomuus ja rento arki voivat kuulostaa houkuttelevilta, on todella turhauttavaa ja tylsää olla pidemmän päälle tekemättä mitään. Hakekaa johonkin kouluun heti lukion päätyttyä, ja iloitkaa, jos pääsette haluamaanne. Älkääkä ikinä olko tekemisissä Työ- ja elinkeinotoimiston kanssa. Ihmiset siellä eivät ole ihmisiä varten.”

Haastateltavan nimi muutettu

Aino Manninen

Pyhäinpäivä – juhlia vai kynttilöitä?

Loka- ja marraskuun vaihde saa kaupoissa aikaan halloween humun: kauppojen hyllyt alkavat täyttymään erilaisista karkeista ja naamiaispuvuista. Eritoten Yhdysvalloissa halloween on yksi isoimmista juhlapyhistä. Lapset saavat tuolloin pukeutua erilaisiin naamiaisasuihin ja kiertää ovelta ovelle huutaen karkkia jak kepposta. Myös Suomessa
tuolle päivälle on eritoten nuorten keskuudessa tullut aivan uusi tarkoitus, ja se on juhliminen.

Suomessa halloween tunnetaan pyhäinpäivänä. Nimensä mukaisesti halloweeninä tulisi muistella ja kunnioittaa poismenneitä lähimmäisiä. Vanhemmille sukupolville koko halloween hömpötys on täyttä roskaa ja haudoilla vieraileminen on perinne. Monille nuorille pyhäinpäivä on taas yksi syy lisää järjestää juhlat tai riekkua baareissa yömyöhään. Mitä kulttuurillemme on tapahtunut?

Pienempänä osallistuin itse joka vuosi halloween juhliin. Eräs silloinen ystäväni oli syntynyt juuri loka- marraskuun vaihteessa ja hän järjesti aina naamiaiset syntymäpäiväjuhlanaan. Heidän talonsa oli koristeltu hämähäkinseiteillä ja kummituksilla ja tarjoiltavat herkut olivat viimeisen päälle teemaan sopivan näköisiä. Pidin kyseisen pojan syntymäpäivistä aina valtavasti ja kadehdin, että hän oli syntynyt tuohon aikaan vuodesta.
Olen koko elämäni aikana pitänyt vain kahdet halloween juhlat, eikä kumpaankaan ehdotus ole tullut minulta. Olen vain jotenkin päätynyt järjestelemään niitä. Syy siihen on yksinkertaisesti se, että vietän mieluummin pyhäinpäivän perinteisesti perheeni kanssa: käymme viemässä haudoille kynttilöitä, syömme hyvin ja muistelemme lämmöllä kuolleita läheisiämme.

Joten kaikki te, jotka tunnette piston sydämessänne halloweenina juhlimisesta, tehkää tänä vuonna toisin. Viettäkää päivä perheenne kanssa ja viekää kynttilöitä läheistenne haudoille. Jos olette yhä sitä mieltä, että juhliminen on parempi perinne, niin pitäkää sitä yllä, mutta viettäkää edes yksi pyhäinpäivä muistellen niitä, joille päivä on alkujaan omistettu.

Linja-auton kuljettajalla huono päivä? Nyt on minullakin

Sammon keskuslukion viestintälinjan toimitus – 11.10.2013 11:46 , Astun puoli tuntia myöhässä olevaan bussiin jo valmiiksi nyreänä. Kerään siitä huolimatta kaikki voimani ja tervehdin kuskia iloisesti hymyillen. Mutta mitä saankaan vastaukseksi… Tympeän murahduksen ilman minkäänlaista katsekontaktia. Bussi nytkähtää liikkeelle vielä seisoessani käytävällä, ja horjahtelen istumapaikalleni pahoilla mielin.

Bussikuskien työ on asiakaspalvelutyötä. Siitä huolimatta useimpien bussimatkojeni kohdalla olen huomannut, ettei asiakaspalvelusta tunnu olevan tietoakaan. Bussikuskit ajavat kuin ralliradalla; kaasuttavat talla pohjassa ja sitten iskevät jarrut pohjaan kun pysäkki on tarpeeksi lähellä. Kyydissä istuvat, ja usein myös täydessä bussissa käytävillä seisovat, kyytiläiset yrittävät kaikin voimin pysyä kyydissä.

Myös asiakkaille tiuskimista näkee usein. Jos vieraasta kaupungista tullut asiakas painaa stop-nappia yhtä pysäkkiä aikaisemmin, saa hän huudot bussikuskilta. Asiakkaiden tervehtiminen tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa, samoin hymyileminen tai ystävällisyyden osoittaminen yleensä. Vaikka bussikuskit varmasti saavat asiakkailtansa paljon kuraa niskaansa, ja päivän aikana on monia ärsyttäviä tilanteita, täytyisi heidän silti pitää pahantuulisuutensa kurissa. Tuskin mikään työ on aina ruusuilla tanssimista, mutta silti työntekijöiden on pidettävä paha mielensä omana tietonaan. Asiakaspalvelun tarkoituksena kuitenkin on palvella asiakasta parhaimmalla mahdollisella tavalla, eikä hänelle räyhääminen todellakaan ole sitä.

On harmillista, että joidenkin kuskien kohdalla linja-autoilla kulkeminen on niin ikävä kokemus. Ihmisiä kannustetaan käyttämään julkista liikennettä, mutta näiden huonojen kokemusten jälkeen kuka tahansa kulkee mieluummin omalla autolla. Ympäristönsuojelu on todella ajankohtainen aihe ja se tulee ajan kuluessa vain tärkeämmäksi, joten olisi todella hyödyllistä tehdä julkisen liikenteen käyttämisestä mukavaa.

Vaikka monet bussimatkat ovatkin todella epämiellyttäviä, on silti myönnettävä, että myös mukavia ja asiakaspalveluhenkisiä kuskeja löytyy. Oman kokemuksen perusteella kaikista mukavimmat kuskit ovat joko ulkomaalaisperäisiä, joita kohtaan ihmisillä tuntuu olevan suuremmat ennakkoluulot, tai pienempien yritysten työntekijöitä. Luultavasti vähemmän käytettyjen linja-autojen kuljettajien työ onkin mukavampaa, kun bussit eivät ole täyteen tuupattuja, täynnä kiireisiä ja ahdistuneita matkustajia.

Voisiko tälle asialle siis tehdä jotain? Jos busseja kulkisi useammin, ne eivät olisi niin täynnä, ja kiire ei olisi niin suuri, ehkä kuljettajatkin olisivat tyytyväisempiä. Asiakkaiden on myös uskallettava sanoa ääneen, mikäli kuljettajan käytös tuntuu ikävältä. Näin aion ainakin itse tulevaisuudessa tehdä, sillä meidän oikeutemme on saada kunnon palvelua, ja kulkea matkamme mahdollisimman miellyttävästi.

”En aio hankkia blogilleni yhtäkään yhteistyökumppania”

Parin viime vuoden sisällä bloggaaminen on saanut hurjan nousukiidon, ja uusia blogeja syntyy koko ajan lisää. Useat kirjoittavat arkipäivän asioista ihan vain itselleen ja muutamalla kaverilleen, toiset puolestaan saattavat blogata esimerkiksi ruuanlaitosta.

Muoti- ja lifestyleblogit ovat erityisesti teini-ikäisten sekä nuorten aikuisten keskuudessa hyvin suosittuja. Värikkäät kuvat uusista vaatteista sekä fiiliskuvat unohtumattomista kesäillan piknikeistä saavat nuoret tunnistamaan itsensä näistä blogeista.

Ida Maria R -blogia kirjoittava 20-vuotias Ida on kirjoittanut blogia jo monta vuotta. Vaikka kirjoittamisesta on välillä pidetty taukoa, on Ida aina palannut tuomaan samanhenkisille ihmisille kuvia ja kuulumisia elämästään.

”EN LUE BLOGEJA SAADAKSENI ALENNUKSIA”
”Pidin taukoa bloggaamisesta ja blogien seuraamisesta yli vuoden ajan. Koin pienen shokkireaktion palatessani blogimaailmaan, kun huomasin miten lyhyessä ajassa kaupallisuus ja mainonta oli onnistunut valtaamaan seuraamieni blogien sisällön. Blogeista oli tullut yksi toisensa jälkeen toistensa kaltaisia, sisältäen samoja alennuskoodeja, arvontoja ja tuote-esittelyitä.”

Monet nuoret lukevat blogeja päästäkseen hetkeksi eroon omista ajatuksistaan sekä nauttiakseen toisten tavallisten ihmisten mukavista päivistä, vaikkapa ystävien seurassa.

”En lue toisten blogeja sen takia, että saisin tietooni jonkun nettikaupan alennuskoodin. Ihanat fiilistelykuvapostaukset kavereiden kanssa on korvattu tällä yhteistyöhömpällä. Minun mielestäni vinkkaus itse ostetusta hyväksi havaitusta tuotteesta antaa lukijalle paljon enemmän kuin väkisin väännetty hehkutusteksti uudesta ilmaisesta rasvapurkista.”

AITO FIILIS VÄLITTYY VAIN AIDOISTA JA REHELLISISTÄ BLOGEISTA
Monet lukevat varmasti mielellään postauksia, joissa bloggaaja on kehunut jonkun blogin kautta saadun ilmaistuotteen. Mutta ihmisiähän on joka lähtöön, varsinkin kun puhutaan teini-ikäisistä ja nuorista aikuisista. Osa tykkää enemmän kuvista ja teksteistä, joissa on oikeasti tunnetta mukana. Ihmiset, jotka kokevat fiilistelypostaukset materialismia tärkeämpinä, ovat saaneet pahimmissa tapauksissa kaupallisista blogeista kuvan, joka kertoo ahneudesta ja materialismista.

”En aio hankkia omalle blogilleni yhtäkään yhteistyökumppania. Miksi ihmeessä kirjoittaisin jostain sellaisesta, mikä ei minua itseänikään kiinnosta? Olen katkera siitä faktasta, että alunperin harrastukseksi luokiteltu nettipäiväkirjan pitäminen on muuttunut näin lyhyessä ajassa rahareiäksi. Ennen muoti- ja lifestyleblogeista huokui intohimo nimenomaan bloggaamiseen – nykyään tämän saman fiiliksen saa ainoastaan niistä blogeista, joissa ei ole yhtäkään mainosta eikä yhteistyökampanjaa. Ja juuri tällaiset ovat minun mielestäni niitä blogimaailman todellisia helmiä.”

Julkaistu Suomen Lukiolaisten Liiton Lukio.fi -verkkolehdessä.
Linda Brand

Salatut katsojat

Syksy on tullut, ja sen mukana monet uudet ja kesätauolta palanneet sarjat. Viihdeuutiset ja netin keskustelupalstat ovat täynnä juttuja näistä, useimmat eivät kovinkaan positiivisen sävyisiä.

Ihmiset tuntuvat tietävän tarkasti tapahtumat ja ärsyttävät henkilöt, mutta vakuuttavat kuitenkin heti perään, etteivät sarjaa katso. Tässä on selvä ristiriita. Todellisuudessa monet sulkevat illalla kännykän kiinnijäämisen pelossa ja kipittävät sarjan ääreen. Meistä on tullut television salakatsojia.
Mistä ilmiö sitten johtuu? Pelkäämmekö todella muiden ihmisten mielipiteitä niin paljon?

Mielestäni ei ole kovinkaan noloa myöntää katsovansa Big Brotheria. Ihminen on kuitenkin perusluonteeltaan utelias, ja sen tarpeen saa helposti kyseisen ohjelman avulla tyydytettyä. Näin eivät kaikki tunnu kuitenkaan ajattelevan.

Millaiset sarjat sitten ylipäätänsä kuuluvat tälle ”hyväksyttyjen” listalle? Saippuasarjat sille eivät selvästi ainakaan, nehän ovat täyttä roskaa. Mutta kertominen edellisiltana katsomastaan luontodokumentista saattaa myös aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä varsinkin nuorten ihmisten keskuudessa.

Kun asiaa ajattelee tarkemmin, mikään sarja ei ole hyvä kaikkien mielestä, koska jokaisella on erilaiset mieltymykset. Ainoa mitä voimme asian eteen tehdä on hyväksyä muiden ihmisten mielipiteet, ehkä joskus omammekin hyväksytään ja pääsemme pois sohvan pohjalta.

Mia Mustonen

Tervetuloa syksy!

Syyskuu alkoi, joten voin virallisesti todeta syksyn alkaneen. Päivät ovat vielä aurinkoisia, mutta jo vähän kylmempiä. Ruska alkaa tehdä tulojaan ja puiden lehdet saavat upean väriskaalan. Pian tulevat sateet ja talvi alkaa epäilyttävästi olla lähempänä.

Tähän aikaan vuodesta yksi kinastelluimmista aiheista varmasti on, milloin syksy alkaa. Toisille syksy alkaa jo elokuun alusta, monille koululaisille syksy alkaa samana päivänä, kun koulu alkaa ja toisille syyskuu on syksyn merkki. Itse lukeudun kahden viimeisen väliin. Koulun alkaessa olen täysin syksyssä, mutta toisaalta pidän syyskuuta vasta virallisena merkkinä syksystä. Mutta onko sillä loppujen lopuksi niin hirveästi väliä?

Monille syksy on välivaihe tai piinaava loppu; syksy on aina merkki ohi menneestä kesästä ja se tietää aina talvea. Ei siis suurimmalle osalle meistä ihmisistä mikään paras aika vuodesta. Itselleni syksy on kuitenkin vuodenajoistamme rakkain. Rakastan viileähköjä aurinkoisia syyspäiviä, ruskaa, villapaitoihin ja saappaisiin pukeutumista, villasukkia ja teekuppia, sateenvarjoja ja tietoisuutta talven lähenemisestä. Kaikki ne ovat asioita, jotka saavat minut tuntemaan oloni hyvältä ja onnelliselta. Ne ovat niitä elämän pieniä iloja.

Liittyyhän syksyyn tietenkin huonojakin ominaisuuksia, kuten pimenevät illat ja syysmasennus, mutta kaikessa on aina hyvät ja huonot puolet, mikään ei ole täydellistä. Kun olin nuorempi, oli syksyn huono ja hyvä puoli helppo kertoa; huono oli koulu ja hyvä oli vaahteranlehdet. Odotimme koko kesän kolmen ison vaahteran lehtien putoamista ja sitä, kuinka isämme, ja myöhemmin me itse, teimme haravalla sokkeloita vaahteranlehtiin ja juoksimme niissä hippaa. Sitä syksy oli minulle silloin, sitä samaa se on yhä. Lapsi sisälläni haluaisi mennä tekemään sokkeloita vaahteranlehtikasoihin ja juosta niissä hippaa. Mutta ehkä juuri se saa minut rakastamaan syksyä. Se saa lapsen sisälläni heräämään. Kuka nyt ei kaipaisi lapsuuden autuutta ja leikkejä?

Taidan kaapata käsiini seuraavaksi kutimet, kirjan ja teekupin ja viettää syksyä parhaalla mahdollisella tavalla, jonka tiedän, nimittäin rentoutumalla ja valmistautumalla talveen. Sillä sitähän varten syksy on.

Saara Palomäki

Vinkkejä yo-kirjoittajille

Yo-kirjoitukset lähenevät kovaa vauhtia. Koulu on vasta alkanut, mutta abiturienttien on jo täytynyt haudata ajatus rennoista ensimmäisistä viikoista. Koulupäivät koostuvat pääasiassa kertauskursseista, ja kun kotona ovat muiden aineiden läksyt tehty, alkaa armoton yo-lukeminen.
Stressi on asia, joka tulee tutuksi ainakin melkein jokaiselle kirjoittajalle. Aika tuntuu loppuvan kesken ja huonot tulokset pelottavat. Järjetön stressi on kuitenkin haitallista ja huonontaa oppimistuloksia.

Kokosin listan asioista, jotka kirjoittajien on hyvä muistaa ja joiden avulla stressaavat ajatukset ovat mahdollista saada kuriin.

– Vielä on aikaa jäljellä. Ensimmäiseen kirjoituspäivään on noin kolme viikkoa. Jos jaksaa lukea ahkerasti, on vielä aikaa lukea läpi kaikki aineen kurssikirjat.

– Tee lukusuunnitelma. Jos tiedät, mitä vielä on lukematta, asioita on ehkä helpompi hallita. Silloin aika ei yllättäen lopu kesken. Muista kuitenkin pitää myös vapaapäiviä. Ei ole hyväksi lukea joka ainoaa hetkeä, vaan pitää tehdä myös asioita, jotka tuntuvat mukavilta. Sen jälkeen sinulla saattaa olla aivan uutta energiaa.

– Nuku tarpeeksi. Niin kuin meille on moneen kertaan muistutettu, juuri unen aikana opitut asiat siirtyvät lyhytkestoisesta muistista pitkään. Luonnollisesti virkeänä on myös huomattavasti mukavampaa lukea ja asiat jäävät helpommin päähän

– Pyhitä viikonloput lukemiselle. Vaikka kaverit pyytäisivät perjantai-iltana juhlimaan, yritä kieltäytyä. Viikonloppuna yleensä löytyy jaksamista lukemiseen, ja se kannattaa käyttää hyväksi. Juhlia ehtii sitten kirjoitusten jälkeenkin.

– Kirjoitukset eivät ole kuolemanvakavat. Yo-paperit eivät määritä sinua ihmisenä, ja jatko-opintoihin hakiessa myös päättötodistuksella ja valintakokeella on merkitystä. Mikäli olet kuitenkin todella pettynyt tulokseesi, aina on mahdollisuus uusia. Muista myös, että edes Laudaturin tavoittelijan vastausten ei tarvitse olla täydellisiä, vaan virheitä saa tehdä.

Mia Mustonen

Jopa liian tuttu Williams valloittaa

Englantilainen maailman luokan megatähti Robbie Williams toi ”Take the Crown Stadium Tour 2013” -kiertueensa 20. elokuuta Tallinnan Laululavalle. Innostuksen keikasta huomasi jo Helsingin Länsisatamassa hieman yli kymmenen aamulla; ruuhkan takia ihmiset jättivät autojaan minne sattui ja totesivat yksinkertaisesti: ”Mieluummin otan sakot, kuin jätän Robbie Williamsin väliin!”

Portit Laululavalle aukesivat jo klo 16, vaikka lämppärinä oleva englantilainen Olly Murs aloitti vasta puoli kahdeksalta. Itse Williams aloitti yhdeksän aikoihin. Saavuimme isäni kanssa Laululavalle puoli kahdeksaksi ja ensimmäinen reaktiomme oli täydellinen hiljaisuus; ihmisiä oli todella paljon. Saimme kuulla, että lippuja oli myyty 70 000 pintaan, mutta silti etupermanto ja kalliimpien lippujen alue ei ollut loppuunmyyty. Onnellisten sattumien kautta saimme VIP-rannekkeet ranteisiimme isäni kanssa ja parhaimmillaan olimme alle 10 metrin päässä itse Williamsista.

Jokainen kunnon Williams-fani ei varmasti lähtenyt pettyneenä konsertista pois, kaikki Williamsille ominaiset elementit olivat konsertissa mukana. Williams laskeutui lavalle takaseinän päältä vaijereilla, esitteli itsensä laittamalla kuuluisan f-sanan etu- ja sukunimensä väliin, oli törkeän itserakas, mikä osoittautui Williamsin pään muotoisina pikkulavoina ja lavakoristeina, ylisti lääkkeiden vaikutuksia hyvässä ja pahassa kertoessaan selkäkivustaan, otti katsomosta tytön lavalle halailemaan hänen kanssaan, heilutteli yleisöstä ja takahuoneesta saatuja Viron lippuja ja antoi loppuun yleisölle vielä ilotulituksen. Ja vaikka keikka noudatteli sitä samaa ikivanhaa kaavaa, jossa keikka alkaa Let Me Entertain You -kappaleella ja loppuu iki-ihanaan Angels-kappaleeseen, se ei minua ja muita tosifaneja haitannut, itse asiassa juuri sitä minä odotinkin. Myös joidenkin klassikkokappaleiden välihuudot olivat ennalta arvattavia, mutta juuri Williamsia, esimerkiksi Come Undone kappaleen huuto ”Olen teidän poikanne!” on jo tullut tavaramerkiksi, joka kuultiin myös Virossa.

Keikan loputtua hieman ennen puoltayötä lähdimme kävelemään takaisin satamaan ja olo oli kuin ekstaasissa. Vasta terminaalissa tajusin, kuinka kipeät jalat ja selkä olivat. Tosifanina oma mielipiteeni keikasta on 11/10 ja vielä vähän enemmänkin, mutta minä olen puolueellinen. Sen sijaan isäni ei ole; Williamsin kappaleita hän tietää, siis vain ne tunnetuimmat ja keikalle hän tuli enemmän minun kuin itsensä takia. Kaikesta huolimatta isäni sanoi keikan loputtua minulle: ”Aivan mahtava keikka, yksi tämän kesän kohokohdista ehdottomasti!”

Saara Palomäki

Mikä idea on laitteessa, joka sammutetaan nappulasta nimeltä ‘käynnistä’?

Viime viikolla hain kesätyöpaikkaa Tampereen Messukylän kirjastosta. Kävelin asiallisesti palvelutiskille ja kysyin mahdollista työtä. Vastaus oli kielteinen. Minulle kerrottiin, että kirjastoon voi päästä kesätöihin vain lähettämällä sähköpostia Tampereen Kaupungin työnhakuosoitteeseen, muuta mahdollisuutta ei ole. Olin yllättynyt. Eikö palvelualalle haeta asiallisia, työnhaussa aktiivisia ja sosiaalisia ihmisiä? Olin jälleen kerran hävinnyt taistelun työpaikasta ammattikoululaisen sähköpostiviestille. Typertyneenä jatkoin matkaani läheiselle R-Kioskille ostamaan lippua Tapparan välieräotteluun. Tiskillä pyysin lippua ja ryhdyin jo kaivamaan käteistä lompakostani. Ojentaessani rahaa myyjä kysyi: ”onko sinulla palvelunumeroa?” Vastasin ettei ollut, tulin ostamaan lippua peliin enkä varailemaan vuoronumeroa. Kaikentietävän näköisenä myyjä vastasi, että palvelu- ja varausnumeron saa Lippupalvelun sivuilta. Yllätys. Lähdin kävelemään kotiin tyhjin käsin, ilman lippua tai töitä. Muistan vielä ajan, jolloin lipun pystyi ostamaan kassalta ilman internettiä tai luottokorttia. Jopa minä voin sanoa muistavani ”vanhat hyvät ajat”.

Päivän kokemukset ärsyttivät minua todella. Miksi minun, ”nykyaikaisen” nuoren, oletetaan tietävän, ettei lippua voi ostaa ilman verkkosivuilla käyntiä tai ettei töitä voi saada hakemalla henkilökohtaisesti, joka kuulostaa paljon loogisemmalta. Ihmiset puhuvat, miten hieno ja helppokäyttöinen keksintö internet on. Vaikka onkin ironista, että vastustan internettiä ja tietokonetta samaan aikaan käyttäen niitä, teen sen kuitenkin.

Isääni (joka ei osaa lukea sähköpostiaan) lainaten ”mikä idea on laitteessa, joka sammutetaan nappulasta jossa lukee ‘käynnistä’?”. Ensimmäinen pelottava asia, joka tulee mieleeni liityen tietokoneisiin, on digitaalinen raha. Voimmeko olla varmoja, että nettipankit ovat niin turvallisia kuin väitetään? Itse olen vahvasti käteisen puolella: silloin voit syyttää vain itseäsi, jos huomaatkin levykaupan kassalla, ettei Iron Maiden-lompakossasi olekaan tarpeeksi tuohta samaisen yhtyeen levyä varten. Toki netti on helppo tapa maksaa laskuja ja tehdä ostoksia, mutta miksi ihmiset eivät viitsi vaivautua käyttämään konkreettista rahaa ja ostamaan tuotteita? Iron Maidenin levy näyttää paljon kauniimmalta levyhyllyssä, kuin iTunesin kirjastossa.

Pelottavaa on myös koko globaali internetin käyttö. Jos se yhtäkkiä lakkaisi toimimasta ja Google kuolisi sukupuuttoon, ainoa seuraus olisi täydellinen kaaos. En viitsi luetella satoja tai tuhansia eri seurauksia, maailma olisi yksinkertaisesti ”offline”-tilassa.

Haluaisin myös nähdä sen päivän, kun tietokone rakentaa taloja ja asettaa tapetteja seinille remontti-reiskojen sijaan. Ihmisen työmotivaatiota ei kone korvaa, vaikka kuinka tieto- ja monitoimikoneista puhutaan.

Mutta onhan internetistä hyötyäkin! Missä olisimme ilman lääkäreitä, jotka etsivät potilaiden oireisiin tulkintaa Wikipediasta tai Suomi-24 keskustelupalstalta. Tai nettipoliiseja, joiden tehtäviin kuuluu selvittää virtuaalihahmojen kaappauksia. Vakavia rikoksia sellaiset, meinaan.

Mikko Äijö

Tasa-arvoinen – vaan ei kaikille

Samaa sukupuolta olevien avioliitto sekä adoptio-oikeus ovat puhututtaneet ja jakaneet mielipiteitä jo pitkään Ranskassa. Erilaisten kyselyiden mukaan suurin osa ranskalaisista kannattaa avioliitto-oikeutta ja hyväksyvät sen. Toisaalta lakimuutos koski myös adoptio-oikeutta, jota kannatti kyselyiden mukaan vain puolet ranskalaisista. Ranskan parlamentti teki rohkean päätöksen laillistamalla kummankin oikeuden kerralla, kansan eriävistä mielipiteistä huolimatta.Viime viikolla yksi Euroopan konservatiivisimmaksi maaksi luokiteltu Ranska laillisti samaa sukupuolta olevien avioliitot sekä adoptio-oikeuden. Lakimuutos oli yksi Ranskan presidentti Franҫois Hollanden vaalilupauksista.

Suomea pidetään yhtenä maailman demokraattisimmista sekä tasa-arvoisemmista maista. Silti Suomi ei ole vieläkään liittynyt samaa sukupuolta olevien avioliittojen laillistaneiden maiden lukuisaan joukkoon. Asiasta on kyllä keskusteltu kiivaasti ja tehty kyselyitä, mutta ei varsinaisia päätöksiä. Suomalaisista suurin osa puoltaa avio- ja adoptio-oikeutta kyselyiden perusteella. Monen muun maan tavoin, Suomessa samaa sukupuolta olevien parisuhdetta suojaa rekisteröity parisuhde, mutta siitä puuttuu oikeus samaan sukunimeen ja adoptoimiseen.

Perusteina avio- ja adoptio-oikeuden kieltoon on esitetty kirkollisia näkökantoja miehen ja naisen välisestä avioliitosta, mutta jos ajattelee nyky-yhteiskuntaa, tilanne ei ole enää niin mustavalkoinen. Asiat muuttuvat ja samalla perinteiset käsitykset muuttuvat. Hyvänä esimerkkinä voi pitää nykypäivän perhekäsitystä, joka on muuttunut uusperheiden myötä Suomessa. Ihmisillä saattaa olla monta eri perhettä ja ajan saatossa uusperheistä on tullut arkisempia asioita, jotka hyväksytään.

Ehkä Suomessa ajan saatossa hyväksytään myös samaa sukupuolta olevien avioliitot normaalina, iloisena kahden ihmisen suhteen vahvistamisena.

Elisa Anttonen

Lapsen hymy

Kaksi juuri ja juuri metrin pituista pikkulasta pyöräilevät innoissaan puiston polulla. Vanhemmalla lapsella on apupyörät otettu jo pois ja nuorempi ja pyöräilee vielä niiden kanssa. Muutaman askeleen päässä lapsista kävelee kaksi naista, selvästikin lasten äidit. Hymy kipuaa väkisin kasvoilleni, kun lapset pyöräilevät kilpaa ja nauravat. Elämä on ihanaa, eikä murheista ole tietoakaan. Äitien kasvoilta paistava onnellisuus ei voi jäädä keneltäkään huomaamatta. Ja kuka nyt ei tuossa tilanteessa olisi onnellinen?

Olen koko lyhyen elämäni aikana tavannut vain muutaman ihmisen, jotka eivät yksinkertaisesti pidä lapsista. Ja tarkoitan tällä siis sellaisia ihmisiä, joita lapsen aito hymy ja nauru eivät saa sulatettua. Olen monta kertaa mennyt bussiin ajatellen, että päivä ei voisi mennä enää yhtään huonommaksi. Mutta kun bussissa on pieni lapsi rattaissa tuijottamassa minua isoilla silmillään ja nauramassa, ihan vain nauramisen ilosta, unohdan kaiken pahan, mitä päivällä on tapahtunut ja muistelen loppupäivän tuota suloista lasta.

En tiedä, olinko itse suloinen lapsi. Tietysti äiti ja isä sanovat minun olleen, mutta olinko oikeasti? Olisi hienoa tietää piristinkö suurilla silmilläni, hampaattomalla hymylläni, kikattavalla naurullani tai valtavilla poskillani kenenkään täysin vieraan ihmisen elämää. Haluaisin itse mennä joskus bussissa lastenrattaiden kanssa olevan äidin tai isän luokse ja sanoa suoraan: ”Hei, lapsesi on todella suloinen, piristi päivääni valtavasti!”, mutta eihän sitä ikinä kehtaa, ties kuinka hulluna minua pidettäisiin.

Lapset aiheuttavat saman reaktion moniin ihmisiin ikään tai sukupuoleen katsomatta. Yksi hymy, yksi tuijottava silmäpari saa sen aikaan. Kaikki se aitous ja uusien asioiden tajuaminen vain on jotenkin valtavan suloista. Myönnän, että siinä vaiheessa kun edessä on 11 tunnin lento yötä vastaan, ei paljon naurata viereisellä penkkirivillä täyttä huutoa itkevä lapsi. Muuten pienet lapset ja vauvat ovat ehkä suloisin asia koko maan päällä.
Muutama vuosi sitten näin erään kohtauksen, joka on piirtynyt verkkokalvoilleni iäksi. Näin kuinka isä ja tytär ylittivät vilkasta katua. Pienellä kädellään tyttö piti isänsä kädestä, tai itse asiasta etusormesta kiinni, eikä yrittänytkään irrottaa. Sydämeni suli. Yleensä isiä näkee poikiensa kanssa tai sitten mukana on koko perhe, mutta siinä he seisoivat tien reunalla kaksistaan. Päästyään tien yli, he menivät autoonsa ja lähtivät pois.
Tänään nähdessäni nuo kaksi pyöräilevää lasta, kuva isästä ja tyttärestä nousi taas mieleeni. Kylmästä viimasta huolimatta minun oli hyvä olla kävellessäni kotiin. Ja sen sai aikaan vain yksi hymy. Yksi aito hymy.

Saara Palomäki

Totuus onnellisuudesta

Onnellisuus on yksi ihmisten tavoitelluimmista asioista. Se on myös suosittu aihe esimerkiksi keskusteluohjelmille, lehdille ja kirjoille. Niiden otsikoina voi olla esimerkiksi ?Kuinka löytää onnellisuus?? tai ?10 askelta hyvään elämään?. Ihmiset katsovat ja lukevat näitä epätoivoisina, kuin ne voisivat tarjota jonkin suuremman salaisuuden. Henkilökohtaisesti en sellaisiin usko. Suurin osa niistä on kuitenkin tehty rahan kiilto silmissä toivoen, että onnettomat ihmiset nielevät syötin.

Myös tulevaisuudessa tulemme kohtaamaan ongelmia, joiden kuvittelemme olevan onnellisuutemme esteenä. Saatamme myös ajatella, että onni löytyy tavoittelemastamme materiasta.

Totuus on se, että onnellisuus ei ole piilotettuna mihinkään. Oikeastaan avain siihen on koko ajan edessämme. Meidän vain täytyy herätä tajuamaan, että voimme olla onnellisia nyt. Ei kannata odottaa mahdolliseen tulevaisuuteen, jolloin olemme vanhempia, rikkaampia tai viisaampia. Meidän täytyy elää jokainen hetki kerrallaan ja jokainen päivä kuin seuraavaa ei tulisi. Se on melkoinen klisee, muttei tee siitä yhtään vähempää totta.

Kerran kuulin erään mieheen sanovan, että ihmisten kärsimysten määrä on vakio. Syyt vaihtuvat, mutta silti ihmisen sillä hetkellä suurin ongelma tuntuu sietämättömältä ja vaikealta käsitellä.

Tiivistettynä, onnellisuus ei ole kovinkaan monimutkaista. Täytyy vaan osata nauttia hetkestä, jota tällä hetkellä elää, pyrkiä tekemään asioita joista nauttii ja kunnioittaa ihmisiä ympärillään ? ja myös itseään.

Mia Mustonen

Politiikkaa ja verkoston luomista

– Olen ollut kiinnostunut politiikasta jo pienestä asti. Leikimme isän kanssa koulua ja ala-asteella tykkäsin historiasta, mutta myöhemmin tajusin pitäväni enemmän yhteiskuntaoppiin liittyvistä asioista, kertoo Hanna Peurala, 17. Ei siis mikään ihme, että Peurala hakeutui EYP:n (European Youth Parliament) eli Euroopan nuorisoparlamentin pariin. Ensimmäistä kertaa Peurala kuuli järjestöstä viime keväänä ja kiinnostus järjestöä kohtaan heräsi heti. Koululla järjestetyssä esittelytilaisuudessa kaikki varmistui. – Silloin tiesin haluavani mukaan toimintaan.

EYP on voittoa tavoittelematon ja Euroopan unionista riippumaton järjestö. Nimensä mukaisesti järjestö kokoaa yhteen nuoria ympäri Eurooppaa puhumaan Eurooppaa koskevista asioista. Peurala painottaa, ettei nuorten tehtävänä ole ratkaista ongelmia. – Me keskustelemme aiheista ja mietimme niihin mahdollisia ratkaisuehdotuksia, tuomme siis asioihin nuorten näkökulman.

Peurala on vajaan vuoden aikana ehtinyt kiertää istunnoissa ympäri Eurooppaa, pääasiassa kuitenkin Suomessa. Ensimmäinen istunto oli Tampereen alueellinen istunto, josta valittiin parhaat kansalliseen istuntoon Joensuuhun. Joensuusta valittiin vielä edustajia kansainväliseen istuntoon, johon Peuralaa ei valittu. Mutta sepä ei Peuralaa kauaa haitannut, sillä hän sai kuulla päässeensä alueelliseen istuntoon Hampuriin. – Siellä oli edustajia Sveitsistä, Turkista, Suomesta ja Saksasta, Peurala kertoo. Yksin matkustaminen ulkomaille ei ollut kuitenkaan uusi kokemus, Peurala oli matkustanut yksin jo aikaisemminkin. – Olin ennenkin matkustanut yksin ja esimerkiksi joulukuussa olin töissä Saksassa. Ulkomaille pääseminen oli silti hieno kokemus ja sain luotua uudenlaisia suhteita. Enkä pannut pahakseni tutustumista Hampurin kaupunkiin.

Istunnot ovat EYP:n kokoontumisia, jotka kestävät lyhimmillään kolme päivää. Jokainen nuori kuuluu johonkin komiteaan, jossa työskennellään istunnon ajan. Komiteassa on noin 10 henkilöä joka komitealla on oma aiheensa, jotka ovat vaihtelevia laidasta laitaan. Jollain komitealla saattaa olla maatalous, toisella kulttuuri, ulkopolitiikka tai koulutus. Raha- ja talousaiheet eivät ole suosittuja puheenaiheita istunnoissa, niiden hankaluuden takia. Ennen istuntoa jokainen komitean jäsen saa sähköpostikirjeen, jossa käsitellään istunnon aihetta. – Joillekin riittää pelkkä kirjeen lukeminen taustatiedoksi, mutta itse etsin aina lisää tietoa aiheestani ennen istuntoa ja mietin omaa mielipidettäni asiaan. Välillä omasta aiheesta ei ole saanut luotua mitään kovin selkeää mielipidettä, ja se harmittaa, mutta silloin on mukava kuunnella muiden mielipiteitä asiasta ja rakentaa ajatuksia niiden pohjalta, Peurala kertoo.

Istunnot koostuvat kolmesta eri osasta: ensimmäisenä päivänä oleva team building, seuraavana päivänä olevacommittee work ja lopuksi pidettävä general assembly. Team building pidetään oman komitean kanssa ja on nimensä mukaisesti tutustumista ja ryhmäyttämistä. Committee workissa komiteat työstävät aihettaan etsien ongelmakohtia ja miettien niihin ratkaisuja. General assemblyssä käydään kaikkien komiteoiden vastaukset läpi ja keskustellaan niistä yleisesti. – General assembly on monivaiheinen keskustelu, jossa pidetään niin puolustus- kuin vastustuspuheita ja avointa väittelyä eli open debatea, Peurala kertoo käyttäen istuntojen termejä.

– En oikein tiedä, onko mikään EYP:n toiminnassa erityisen helppoa, sanotaan vaikka mieluummin, että kaikki on sopivasti haastavaa, Peurala sanoo kysyttäessä EYP:n vaikeusasteesta. Helpointa Peuralalle on ollut heittäytyminen uusiin tilanteisiin, joita tulee vastaan väkisin. Kaikkitietävät ihmiset ovat Peuralan mielestä olleet jopa vähän pelottavia. – Kieli on kuitenkin ehkä loppujen lopuksi ollut vaikeinta. Vaikka koen olevani ihan hyvä arkikielen englannissa, niin välillä kaikki se poliittinen sanasto tuntuu hankalalta. Mutta eipä se haittaa, kun siellä ollaan oppimassa sitä kieltä ja jos ei ymmärrä niin voi aina pyytää selittämään uudestaan. Eikä siihen kuole, Peurala nauraa.

EYP:tä Peurala suosittelee yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille ihmisille. Jos on myös halukas tutustumaan uusiin ihmisiin ja haluaa kansainvälistyä ja verkostoitua, on EYP oikea valinta. – Itse olen iloinen ympäri Eurooppaa ulottuvasta verkostostani. Jos joskus toteutan unelmani ja muutan Saksaan tai Englantiin, on minulla jo pieni tukijoukko ympärilläni, Peurala toteaa iloisesti.

Saara Palomäki

Avioliitto jokamiehenoikeutena

Viime aikoina on otsikoissa puhuttu paljon tasa-arvoisesta avioliittolaista, ja kuinka Eduskunnan lakivaliokunta lykkäsi sen käsittelyä. Tasa-arvoinen avioliittolaki mahdollistaisi oikeuden homojen naimisiinmenoon. Homojen avioliitto ei tarkoittaisi kirkkohäitä, mitä monet luulevat. Avioliitto vihittäisiin maistraatissa ja sen myötä homot saisivat tasa-arvoisen adoptio-oikeuden ja oikeuden samaan sukunimeen. Monet vastustavat tätä lakimuutosta vedoten Raamattuun ynnä muuhun. Itse en ymmärrä tällaista.

Nykypäivänä kaikkialla hehkutetaan kuinka suvaitsevaisia kaikki ovat ja kuinka he ajattelevat ihmisoikeuksia. Mietitään, kuinka edistynyt valtio Suomi on ja kuinka ajatellaan kaikkien parasta. Ja kuitenkaan homot eivät saa mennä naimisiin. Suomi on tällä hetkellä ainoa pohjoismaa, jossa näin on. Mielestäni on hassua, kuinka tästä jutusta on tullut niin iso juttu. Monille on itsestäänselvyys se, että homot saisivat mennä naimisiin. Ei siihen mitään erillistä lakia tarvitse. Itse en ymmärrä miten ihmiset voivat vastustaa sitä.
19.3 alkoi kampanja nimeltä Tahdon2013 eli allekirjoituksien keräys kansalaisaloitteeseen sukupuolineutraalista avioliittolaista. Heti ensimmäisten 15 tunnin aikana saatiin vaadittu vähimmäistavoite 50 000 allekirjoitusta täyteen, jotta se voidaan lähettää lakivaliokunnalle. Alun perin tavoite suunniteltiin toteutettavaksi viikossa. Kolmantena päivänä allekirjoituksia on jo 130 0000. Mikäli niitä saadaan yli 150 000, aloitteen ei tarvitse mennä valiokunnan kautta vaan se menee suoraan eduskunnalle.

Lakimuutoksen vastustajat perustelevat asiaa Raamatulla tai sillä, miksi homojen pitäisi päästä naimisiin tai he ovat muuten vain homofoobikkoja. En ole Raamattua kannesta kanteen lukenut, eikä varmasti ole moni vastustajakaan, mutta tiedän, että sieltä poimitaan vain aiheeseen sopivat kohdat, kuten että avioliitto on miehen ja naisen välinen suhde. Raamatussa kuitenkin sanotaan myös paljon päinvastaisia asioita ja vaikka olisi kuinka uskovainen, minusta on hieman vanhanaikaista vedota Raamattuun, kun naimisiin ei edes mentäisi kirkossa. Miksei monissa muissa asioissa sitten vedota Raamattuun? Sieltä löytyy vasta-argumentteja vaikka kuinka monelle muullekin asialle.

Jos homot saisivat mennä naimisiin, se ei olisi keneltäkään pois. Laki ei muuttaisi heteroiden oikeuksia yhtään mitenkään, he saisivat edelleen päättää menevätkö kirkossa vai maistraatissa naimisiin. Ajatus siitä, että homot vievät heteroiden hääpäivät on jo kaukaa haettu argumentti, kun vuodessa on kuitenkin 365 päivää. Tuollainen pakolla vasta-argumenttien keksiminen on myös mielestäni turhaa. Homot saisivat lain myötä oikeuden yhteiseen adoptioon (ja ei, he eivät vie teidän lapsianne) ja samaan sukunimeen. Mielestäni tällaiset asiat kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin, eikä sellaisia voi viedä seksuaalisen suuntautumisen takia pois.

Suomi ja suomalaiset voisivat jo ymmärtää, että elämme 2010-lukua emmekä keskiaikaa.

Alma Vänttinen

Milloin tämä talvi oikein loppuu?

Suomessa talvikausi kestää kevätpäiväntasaukseen asti. Ensi viikolla, itse asiassa keskiviikkona, meidän pitäisi siis virallisesti päästä tästä talvesta eroon ainakin joksikin aikaa. Miksi minusta kuitenkin vaikuttaa siltä, että emme voi hyvästellä, tai no hyvästellä ja hyvästellä, talvea vielä silloin?
Ihmiset pauhaavat ympärillämme ilmastonmuutoksesta, mutta Suomen talviin tämä ei ole ainakaan vielä vaikuttanut. Totta kai minustakin ilmastonmuutos on vakava asia ja se pitäisi saada pysähtymään, mutta oikeasti, kuka voi tässä kelissä väittää ilmastonmuutoksen olevan oven takana? Kevät siellä paremminkin on kolkuttelemassa ovea vain kiusatakseen meitä. Aurinko lämmittää ihoamme hetken ja pian kylmä viima pakottaa meidät vetämään pipoa päähän ja kaulahuivia tiukemmin kaulaan.

Olen talven ystävä. En tiedä johtuuko se yksinkertaisesti siitä, että olen syntynyt helmikuussa vai onko siihen syynä joku ”pakko olla erilainen kuin muut” -tapaus, joka minun kohdallani ei olisi yhtään yllättävää. Mutta eivät näin kylmän tuntuiset päivät kuulu enää maaliskuuhun, senhän sanoo jo maalaisjärkikin! Ei minua olisi tämmöinen keli haitannut tammi- tai helmikuussa, mutta onko sen pakko tulla nyt? Muutaman päivän jo nautimme ”kevät tulee ihan pian!” -tunnelmasta ja seuraavana päivänä oli -20°C pakkasta ja lunta satoi taivaan täydeltä.

Lukuvuoden alussa pelottelimme ystävieni kanssa Yhdysvalloista tullutta vaihto-oppilasta, nykyistä hyvää ystäväämme. Kerroimme kauhukuvia viime talven lumimääristä ja joskus muinoin olleista pakkasista. Muutama päivä sitten hän nauroi katkerana yhdysvaltalaisille ystävilleen, jotka valittivat talvesta. Hän itse odottaa innolla ensimmäisiä kunnon kevätpäiviä, tosin peläten etteivät ne saavu ollenkaan.

Vaihto-oppilaamme tavoin iloitsimme ensimmäisistä lumihiutaleista, nuorempina pidimme ensilumen tuloa hyvänä syynä vaatia opettajaa päästämään meidät aikaisemmin tunnilta. Ensimmäiset lämpimät päivät saavat aikaan tuon saman reaktion. Kuitenkin kahden viikon päästä asia on meistä joko itsestäänselvyys tai toivoisimme kyseisen vuodenajan olevan jo ohi. Onko siis todellakin nykyään niin, että vuodenaikoja ei rakasteta eikä vihata, vaan niihin suhtaudutaan neutraalisti? Aina tosin löytyy myös niitä ääripäiden ihmisiä. Itse haluaisin ainakin nauttia niin talvesta kuin kesästä jatkossakin, mutta olisi kiva saada määrätä itse ajoista. Voisin vaikkapa ottaa jokaista vuodenaikaa aina kaksi viikkoa kerrallaan, enpähän ainakaan kyllästyisi.

Saara Palomäki

Vaihtoehtosynttäreillä vältät krapula-aamut, katso vinkit 18-vuotisjuhliin

18. syntymäpäivä lähenee kovaa vauhtia. Mistä uusi mekko? Minkälaiset kengät? Apua, kampaajakin pitää tilata ja juhlapaikka varata. Juomatkin täytyy hankkia jostain ja laatia kutsuvieraslista. Toivottavasti vanhempien kukkaronnyörit eivät ole kovin kireällä – kerranhan sitä vain täysi-ikäiseksi tullaan. Mutta merkitseekö tuon maagisen rajapyykin saavuttaminen muutakin kuin baariin pääsemistä ja laillista kännäämistä? Miltäköhän tuntuisi syntymäpäiväsankaruus jollain ihan muulla tavalla vietettynä? Olisiko mahdollista muistaa kaiken syntymäpäiväjuhlista vielä seuraavanakin päivänä? Näillä vaihtoehtosynttäreillä vältät krapula-aamut ja pitkät baarijonot ? saatat myös säästää pitkän pennin.

Syntymäpäiväpiknik

Vieraat: Eikö olisikin hauskaa viettää leppoisaa piknikiä lähimpien ystävien kanssa? Tunnelma on varmasti korkealla, kun kaikki saavat olla rennosti omana itsenään, eikä turhia draamakuvioita tarvitse pähkäillä.

Juhlapaikka: Piknikiä voi viettää lähes missä tahansa: puistossa, rannalla, tai muulla ulkoilmapaikalla. Sateen tai kylmän ilman sattuessa, voi eväsretken järjestää myös sisätiloissa. Erillisen juhlapaikan järjestämisestä ei tarvitse lainkaan stressata – riittää että kaikki mahtuvat saman viltin reunalle.

Tarjoilu: Mikä olisikaan parempaa piknik-ruokaa, kuin äidin tekemä omenamehu, itseleivottu pulla ja pienet voileivät. Perinteisiä muumikeksejä tai Marianne-karkkeja ei sovi unohtaa. Piknik on helppo järjestää myös nyyttärihengessä, jolloin jokainen vieras voi osallistua juhlien järjestämiseen.

Ohjelma: Erillistä ohjelmaa ei välttämättä tarvitse suunnitella. Rakkaimpien ystävien kanssa aikaa voi viettää vaikka kuinka paljon.

Sukupolvisynttärit

Vieraat: Mitähän seuraisi, jos mummut, papat, kummit ja serkut sekoittaisi samaan juhlakansaan omien kavereiden kanssa? Vai olisiko silloin kasassa täydelliset katastrofin ainekset? Vanhempi juhlaväki luultavasti innostuisi nuoremman sukupolven tapaamisesta, ja ikätoverisi saattaisivat huomata, että yli 25-vuotiaidenkin kanssa juhliminen voi olla tosi hauskaa. Rennoissa, ikärajattomissa juhlissa myös vanhempasi ja ystäväsi voivat tutustua paremmin toisiinsa.

Juhlapaikka: Hieman suvun ja kaveripiirin laajuudesta riippuen juhlat voi pitää joko omassa kodissa tai erillisellä juhlapaikalla. Mikään ei myöskään estä juhlien pitämistä esimerkiksi jonkun sukulaisen luona, mikäli se heille sopii.

Tarjoilu: Siisteissä sisäjuhlissa ruokapöytä voi notkua perinteisistä herkuista, jotka ovat tuttuja niin lapsuuden kaverisynttäreiltä, kuin sukujuhlistakin. Karjalanpiirakat, coctailtikut, pasteijat ja kakkukahvit varmasti maistuvat niin koulukavereille kuin kummeillekin.

Ohjelma: Olisipa mukava olla kerrankin juhlapuheen kohteena. Kaverit voisivat kertoa siitä, miten ensi kertaa tavattiin ja mummulla varmasti riittäisi kerrottavaa lapsenlapsestaan. Äiti kuitenkin estetään kertomasta raskauden kaikkinaisista vaiheista ja synnytyksen tuskista.

Nostalgialeffailta

Vieraat: Elokuvia on parasta katsoa parhaiden kavereiden kanssa samalla sohvalla löhöten. Tärkeää on, että elokuvista nauttavat kaikki, mutta eritoten syntymäpäiväsankari.

Juhlapaikka: Leffoja voi kavereiden kanssa katsella muuallakin kuin elokuvateatterissa, esimerkiksi syntymäpäiväsankarin olohuoneessa. Oman kaveriporukan kanssa voi myös kommentoida elokuvaa, nauraa räkättää tai itkeä tihrustaa ketään häiritsemättä.

Tarjoilu: Näissä kemuissa tarjoilukulhot täyttyvät tietenkin parhaista leffaeväistä, eli popcorneista, sipseistä ja karkeista.

Ohjelma: Kuka muistaa miten se Leijonakuningas päättyikään? Ja mikä oli Jurassic parkin jännin kohtaus? Nyt on aika kaivaa esiin 90-luvun parhaat elokuvat ja verestää muistoja ajoilta, jolloin digitaaliset animaatiot olivat jotain aivan ennenkuulumatonta. Jos VHS-kasetteja (tai niiden soittimia) ei enää omista, löytää lähes kaikki elokuvat myös netistä tai elokuvavuokraamoista.

Tärkeintä syntymäpäivien vietossa on se, että juhlista jää hyvä mieli niin sankarille kuin muullekin juhlaväelle. Selvinpäin juhliminen ei ole lainkaan noloa.

Liisa Kokkola